— Jingoss itse, päätti Dick.
— Puolentoista päivämatkan päässä meistä, tahi niillä vaihein; ehkäpä paljon lähempänäkin, täydensi Sam. — Tarkoitan tietysti rekimatkaa.
— Mutta hän on varuillaan, muistutti Dick.
Sam oli kuitenkin liian innostunut, voidakseen olla johdonmukainen, eikä niinollen kiinnittänyt mitään huomiota tuollaiseen vastaväitteeseen.
— Tuo chippewa tiesi, että oleskelimme jossakin täällä päin, tuumiskeli hän edelleen, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, että olimme näin lähellä. Jos hän sen olisi arvannut, ei hän toki olisi ollut niin typerä, että lähti paluumatkalle samaa tietä kuin oli tullut. En tietysti voi arvata hänen ajatuksiaan, mutta aikalailla hämmästynyt hän oli keksiessään meidät täällä. Hän antoi varoituksensa luultavasti toissapäivänä, mutta ei tietenkään kehottanut Jingossia heti livistämään. Hän sanoi kai: »Nuo kanaljat ovat jäljilläsi, he maleksivat jossakin etelämpänä, mutta ehtivät ehkä tänne talven kuluessa. Taitaisi olla sinun parasta puikkelehtia tiehesi, ennenkuin he tulevat». Sitten hän tietysti lepuutteli jalkojaan päiväkauden, ja tuprutti piippuaan, kunnes lähti paluumatkalle. No, jos Jingoss nyt arvelee, että tulemme jonakin päivänä, mutta emme vielä huomenna, ei hän tietysti pidä niin helvetinmoista kiirettä. Säälii ensin kokoon hankkimansa nahat ja kurkistelee ansoihinsa. Menee siinä monias päivä. Saavumme perille kreivin aikaan, poikaseni!
— Sam, sinä olet suorastaan ihmeellinen, mairitteli Dick. — Enpä totisesti olisi koskaan pystynyt kehittelemään ajatuksiani tuolla tavalla.
— Jos olettamukseni on oikea, jatkoi Sam, ja chippewa oli tulossa Jingossin luota, on meidän kuljettava hänen käyttämäänsä tietä, eikö niin?
— Varmasti! myönsi Dick. — Samaa valmiiksi avattua ja tallattua tietä.
He käänsivät reen jalaksilleen ja vapauttivat koiransa kuonokopista.
— Olemme nyt päässeet tytöstäkin, mutisi Dick. — Vietävän pikku hupakko! Enpä osannut aavistaakaan, että hän jättäisi meidät nyt jo. Olihan hän vasta ollut vähän aikaa mukanamme.