»En luonnollisestikaan», vastasi Alfred tyynesti. »Työnjako, sinä kiipeät ja minä ammun.»
Tomin silmissä välähti.
»Ei käy», sanoi hän rauhallisesti.
»Sinulla on pitemmät jalat», väitti Alfred ystävällinen sävy äänessään, »joten sinä joudut Petersoniin pikemmin.» Sitten katsoi hän Tomia silmiin ja muutti äänensä kylmän asialliseksi. »No hyvä! Minä heitän arpaa.»
Vastaukseksi veti Tom vanhan korttipakan taskustaan.
»Kuulehan», ehdotti hän riemuisasti. »Minä vedän ja se, joka ensin saa sotamiehen, se jää tähän.»
Hän alkoi käsitellä kortteja ja kumartuen hieman, pudotti muutaman kortin. Alfred kääntyi nostamaan niitä. Tom pisti silloin kätevästi ruutusotamiehen alimmaksi pakkaan. Alfredin nostamat kortit pisti hän keskelle pakkaa ja alkoi heti jakaa.
»Tässä on sinun», sanoi hän vetäen pakasta ristinelosen, »ja tämä on minun», jatkoi hän vetäen esiin ruutusotamiehen. »Onni näkyy olevan minulle vastainen», huomautti hän iloisesti.
Alfred oli hetken ääneti, hänen silmissään näkyi ilmeinen vastalause. Sitten voitti hänessä rehellisen pelin vaisto. Hän paiskasi liiat varustuksensa pois niin kuin ei mitään olisi tapahtunut, irroitti kuusipiippuisensa ja antoi sen Tomille sekä asetti lakkinsa piiskan varren päähän ja kohotti sen sitten hevosen kylkeä vasten niin korkealle, että se veti vihollisen huomion puoleensa. Hän toimitti työnsä nopeasti ja ilman mitään sankariotteita, sillä hän oli preeria-asukas. Tuskin olivat kolmen winchesterin kuulat läiskähtäneet savikkoa vasten, kun hän jo oli kiipeämässä kaikin voimin.
Meksikolaiset ryntäsivät aukkoa kohti molemmilta puolin varmoina siitä, että he sivulta saisivat ampua vihollisensa tai sitten ennättäisivät sulkea tien Alfredilta. Tässä he jättivät käyttämättä tehokkaimman tulensa, nimittäin kolmen winchesteri-miehen — ja sen sijaan, että he olisivat ampuneet, saivatkin he itse innokkaan vastaanoton Tomin kuusipiippuisesta noin kuuden jalan etäisyydeltä. Keltanokkakaan ei sellaiselta matkalta voi ampua harhaan.