"Minä en valehtele koskaan. Mitä se hyödyttäisi? Poliisilla on todisteita siitä, että Crowbury on lurjus. Kun hän älysi, ettei asema enää ollut kauemmin säilytettävissä ja että hänen vangitsemisensa oli pian tapahtuva, kirjoitti hän poliisipäällikölle tarjoutuen ilmaisemaan kaikkien salaliittokumppaniensa nimet ehdolla että hän itse saisi pitää vapautensa. Mutta yht'aikaa kun poliisi sai kirjeen, otettiin hänet kiinni."
Harald Vik tunsi, kuinka hiki helmeili hänen otsallaan. Oli aivan kuin hänen eteensä olisi auennut kuilu.
"Mies parka", kuuli hän vanginvartijan mutisevan.
"En tarvitse teidän sääliänne", sanoi Vik karkeasti päästäkseen miehestä eroon — kello oli jo paljon yli kahdentoista — "sanokaa minulle mieluummin, milloin pääsen tästä kirotusta luolasta?"
"Luolasta!" huudahti vanginvartija. "Teidän koppinne on totta tosiaan kaikkein kauneimpia ja valoisimpia. Odottakaahan, kunnes saatte tuomion. Sitten saatte kuten uudet tulokkaat ainakin pienen kopin syvällä maan sisässä. Sitten voitte ruveta puhumaan luolasta."
Vik heittäytyi makuulavalle.
"Olen väsynyt", sanoi hän, "en ole nukkunut kahteen vuorokauteen, antakaa minun olla rauhassa".
"Niin, niin", mutisi vanginvartija, sammutti valon ja toivotti poistuessaan ystävällisellä äänellä:
"Hyvää yötä, sir!"
Harald Vik kuuli, kuinka avainta kierrettiin kaksi kertaa suuressa lukossa, minkä jälkeen vanginvartijan askeleet tuntuivat etenevän. Hänen koppinsa oli selvästi viimeinen käytävässä.