Saha oli erikoisen karaistua terästä, ja sen hampaat olivat alussa yhtä terävät kuin partaveitsen terä. Mutta rautaa yhä hangatessaan saha tylsyi. Vik kuuli kellon vankilantornissa lyövän puoli kaksi ja neljännestä vaille kaksi, ennenkuin lukko vihdoinkin tuli puhkisahatuksi.
Kopin ovi aukeni hiljaa ja äänettömästi itsestään. Hän oli vähällä huutaa ilosta, mutta hillitsi itsensä. Nyt oli pahin työ suoritettu. Harald Vik oli työskennellyt niin, että hänen olkapäänsä olivat miltei hervottomat.
Mutta vaarallisin tehtävä oli jäljellä. Hänen oli hiivittävä portaita alas pihalle. Jos hänet sillä matkalla keksittäisiin, voisivat vartijat ampua hänen kuin koiran. Mutta hänen oli uskallettava. Varovaisuuden vuoksi hän otti poran ja terässahan mukaansa. Poran hän piti kädessään. Se voisi olla mainio ase. Se oli melkein kuin tikari hänen mielestään.
Sitten hän astui askeleen eteenpäin mennäkseen ovesta ulos. Mutta hän peräytyi samassa.
Hänen kenkänsä, jotka olivat suuret ja kömpelöt, pitivät hirveätä ääntä hänen kulkiessaan kivilattialla. Se ei käynyt laatuun. Hän muistutteli että portaat olivat raudasta, siis kolina vain pahenisi hänen ulos kulkiessaan. Mitä pitäisi tehdä. Ei hän mitenkään voinut jättää kenkiä koppiinkaan. Jos hän juoksisi sukkasillaan "New Holborn'in" yöravintolaan, otettaisiin hänet todennäköisesti heti kiinni. Ei, hän oli keksinyt paremman keinon. Hän riisui sekä sukat että kengät. Sitten hän veti kengät paljaitten jalkojensa päälle ja kenkien päälle hän veti sukat. Hän kuunteli kauan ovella, olisiko joku mahdollisesti suuressa käytävässä. Hän ei kuullut mitään.
Silmänräpäystä myöhemmin hän oli käytävässä. Hän sulki oven huolellisesti. Mutta oli mahdotonta saada sitä ihan kiinni.
Sitten hän hiipi käytävää pitkin ja tuli rautaportaille.
Hän kulki alaspäin kerroksesta toiseen esteitä kohtaamatta.
Mutta tultuaan toiseen kerrokseen hän kuuli äänen, joka sai hänen sydämensä pysähtymään kauhun jähmetyttämänä.
Hän kuuli lujia askelia, jotka kaikuivat rautaportaissa. Mies nousi portaita myöten.