Kun liuskakivenpalanen tuli takaisin, oli siihen kaiverrettu vain yksi sana:
"En."
Vähitellen oli tullut aivan pimeä. Yhdentoista aikaan kuu nousi ja loi aavemaista ja kalpeaa valoaan vankilankatoille. Ja kaupunginkin melu hiljeni vähitellen.
Harald Vik ajatteli:
"Jos tuo kuolemaantuomittu todella aikoo paeta, on sen tapahduttava kello kahdentoista kierroksen jälkeen. Viisainta lienee pysytteleidä aivan hänen koppinsa yläpuolella, siten voin ehkä tarvittaissa olla avuksi."
Hän heittihe pitkäkseen katolle ja odotteli kärsimättömänä ja jännityksissään.
Vihdoinkin kirkonkellot kajahuttivat kaksitoista lyöntiä, ja samassa hän kuuli heikkoa kolinaa allansa. Ovi avattiin.
"Se on vartija, joka on mennyt koppiin", ajatteli Harald Vik. "Nyt on aika käsissä, jolloin onneton voi tehdä pakoyrityksensä. Niin pian kuin vanginvartija on mennyt — —"
Puheensorina keskeytti hänen mietteensä. Kaksi henkilöä puheli keskenään. Sen täytyi kuulua kuolemaantuomitun kopista.
Vik kumartui katon yli niin sukkelaan kuin taisi kuullakseen mitä puhuttiin.