"Auttakaa minua! Olen tukehtumaisillani."
Norjalainen meni hänen luokseen ja koetti vetää häntä ulos jälleen, mutta se näytti mahdottomalta. Lopuksi hän keksi, että mies itse sätkytteli vastaan. Samassa vihuri ulvoi katolla niin, ettei Vik voinut kuulla toverinsa puhetta. Mutta heti myrskyn vaiettua hän kuuli vanhuksen vihaisen, marisevan äänen muurin sisältä:
"Senkin pöllöpää, en minä aio tulla ulos, vaan aion mennä sisään."
"Ahaa, vai sillä lailla", huusi Harald Vik ja alkoi työntää kaikin voimin.
Hänestä tuntui siltä, kuin vanhuksen hintelä ruumis ihan menisi kappaleiksi kivien välissä. Vihdoinkin hän luisui sisään. Harald Vik näki hänen jalkojensa katoavan pimeästä aukosta. Samassa lensi pelästynyt kyyhkysparvi tähystystornista vastakkaisella puolella.
Norjalainen odotteli suuresti jännityksissään.
Vihdoinkin pisti vanhus parrakkaat, hirveät kasvonsa aukosta.
"Teitä onnestaa", sanoi tiedemies, "teitä onnestaa".
"Kuinka niin?" kysyi Harald Vik.
"Täällä raunioissa on hyvät tilat. Täällä on tilaa meille molemmille."