"Ei vaan nokihiili."
"Nokihiili!" Harald Vik ei ymmärtänyt mitään ja tuijotti hämmästyksen vallassa pientä miestä, jota kohtaan hänen kunnioituksensa nyt alkoi kasvaa.
Vanhus oli nähtävästi loistavalla tuulella ja hänellä oli ihmeen hauskaa. Hänen kasvoistaan oli kokonaan kadonnut kaikki hirvittävä, kova ja tunnoton. Mutta hänen silmänsä olivat yhtä kylmät ja terävät. Juuri silmät tekivät hänen hymynsäkin ilkeäksi ja luonnottomaksi, ja kun hän nauroi, oli hän kauhistuttavan näköinen, sillä silloin loistivat hänen suuret, keltaiset hampaansa parran läpi.
"Mistä te sitä löysitte?" toisti norjalainen.
Pikku ukko osoitti useita kohtia katolla.
"Täällä on hiiltä joukoittain", sanoi hän. "Olette itsekin sitä nähnyt.
Savupiippujen sisällä, mies, on paksu kerros vanhaa, kivenkovaa nokea.
Se palaa erinomaisesti, kun se ensin on kuumennut. Olen irroittanut
muutamia kappaleita teidän kapineittenne avulla."
"Mutta kuinka saitte hiilet palamaan?"
"Käytin vanhaa menettelytapaa. Löin kahta kiveä vastatusten, kunnes lämpöä syntyi."
"Hiilessäkö?"
"Ei vaan höyhenissä, joita olin pannut tuotapikaa kyhäistyjen tulusten alle."