I
MUISTOPUHE JA KIRJE.
Harald Brede haukotteli.
"Mitä uutta?" kysyi hän.
"Ei ollenkaan mitään", vastasi hänen ystävänsä ja virkaveljensä, kristianialainen salapoliisi Asbjörn Krag, selaillen sanomalehteä.
Oli aamupäivä. Molemmat etevät salapoliisit, jotka istuivat Kragin virkahuoneessa, olivat päättäneet "raataa koko kesän." Oli hiljaista, ei mitään tekemistä, tapahtui vain taskuvarkauksia ja tuollaista joutavaa. Ei yhtään arvoitusta, ei salaisuutta, ei rikosta — ei edes nimetöntä kirjettä.
"Tämä on miltei sietämätöntä", sanoi Harald Brede haukotellen toistamiseen.
Viheriällä pöydällä hänen edessään oli sikin sokin joukko kirjeitä ja lattialla hänen jaloissaan mahtava pino vanhoja sanomalehtiä huolimattomasti päällekkäin heiteltyinä.
Harald Brede sytytti sikarin ja sanoi, että hän kaikesta huolimatta tahtoi mennä kaupungille, nähdä katuja ja ihmisiä — ja tuntea tuulahduksen keväästä, joka juuri nyt oli todella tullut Kristianiaan. Sillä vuono oli peilikirkas ja vilisi jo valkoisia purjeita, ja Studenterrundenin puut olivat pukeutuneet vihreihin harsoihin ja levittivät ylt'ympäri vienoa keväistä tuoksua.
Asbjörn Krag ei vastannut, vaan ratisteli harmistuneena sanomalehteä.