— Hyvä. Sitten voimme ajaa yhdessä. Vai pelkäättekö minua ehkä?
— Luuletteko minua pelkuriksi? Silloin ette tunne minua. Minä en pelkää ketään enkä mitään.
— Sovittu siis?
Valentine mietti hetkisen.
— Teidän tarmokkaat kasvonne herättävät minussa kunnioitusta, sanoi hän. — No niin, olkoon menneeksi. Sitten saan ainakin olla varma, ettette murtaudu asuntooni, lisäsi hän hymyillen. — Ja sitäpaitsi luulen kyllä voivani luottaa teihin.
Krag ja Valentine siirtyivät sitten toiselle puolen salia arkkitehdin ja ratsumestarin luo, jotka siellä haastelivat mitä kauheinta pötyä.
Asbjörn Kragin täytyi itsekseen ihailla Valentinen mielenmalttia. Todennäköisesti hän käsitti, että kaivosinsinööri oli joku muu kuin mikä uskotteli olevansa, ja että oli tulossa vakava kohtaus, mutta hän salasi täydellisesti jännityksensä ja mielenliikutuksensa.
Kello alkoi vähitellen lähestyä kahtatoista. Valentine sanoi haluavansa lähteä.
Sekä ratsumestari että arkkitehti riensivät oitis tarjoamaan vaununsa hänen käytettävikseen, mutta Valentine teki kädellänsä torjuvan liikkeen.
— Insinööri Kvam on ollut ystävällinen ja tarjonnut minulle paikan vaunuissaan, sanoi hän. — Me asumme samalla taholla.