Jos ette häntä säästä, surmatkaa silloin minutkin…surmatkaa minutkin…Ah, kuulkaa minua hyvät herrat, jos te olette ihmisiä ja jos rinnassanne on vielä jotakin inhimillistä tunnetta jäljellä! Sallikaa meidän elää, poistua täältä, ja me vannomme, ettemme ikinä tule vähimmälläkään tavalla teitä häiritsemään. Sillä katsokaahan, me rakastamme toisiamme, jos te tietäisitte kuinka me rakastamme…Emme ole tehneet mitään yksityisiä rikoksia, olemme vain puolustaneet ihmisoikeuksiamme. Rikollisella tavalla ehkä, mutta meidän asemassamme olisitte te tehneet aivan samoin, hyvät herrat! Isäni te ammuitte, eikö se jo riitä? Oi, olkaa inhimillisiä, ja sallikaa meidän mennä!
AARNE KALSKE
Ah, lopeta…Ei se hyödytä mitään. Ennemmin voisit saada nuo kivetkin heltymään.
LUUTNANTTI FREY puoliääneen.
Kautta jumalien, eipä paljoa puutu, etten toivo tällä hetkellä olevani tuon punaroiston tilalla, niin järjetön kuin sellainen toivomus itse asiassa onkin. — Annalle, osoittaen Kalsketta.
— Häneen nähden on pyyntönne aivan mahdoton, meillä on ankarat ohjeet siinä suhteessa…mutta mitä Teihin itseenne tulee…niin siitä voimme puhua myöhemmin…riippuu kokonaan Teistä itsestänne —
AARNE KALSKE kiihtyvällä raivolla.
Vaiti, roisto…!
LUUTNANTTI FREY kiinnittämättä huomiota Kalskeen huudahdukseen, edelleen Annalle… toivoakseni sovimme ehdoista…ne eivät ole lainkaan ankarat…Nuoruudelle ja kauneudelle annetaan paljon anteeksi. — Kalskeelle leikillisien ivallisesti.
— Älkää siis murehtiko! Tyttönne jää hyviin käsiin.