PASTORI LOIMARANTA
Kiittäkäämme taivaallista isäämme, joka on johtanut tämänkin asian onnelliseen päätökseen.
Hankkiutuvat lähtemään vasemmalle rakennuksen taitse. — Menevät.
LUUTNANTTI FREY joka menee viimeisenä, tarkastelee yhä käsiään. Hän pysähtyy ja ottaa taskustaan nenäliinan alkaen sillä hangata käsiään; puoliääneen.
Tuossakin on sitä…ja tuossa…ja tuossa…Mitä ihmettä, koko kädethän ovat aivan veriset…— Hankaa rajusti nenäliinalla käsiään. — Pistää nenäliinan taskuunsa avuttomasti ja epätoivoisesti huokaisten. — Turhaa vaivaa! Eivät ne lähde! Tuon järven kaikki vesi ei voisi niitä puhtaaksi pestä…— Äkkiä ilostuen. — A-haa, jopa tiedän…minä koetan uudella ranskalaisella saippuallani, jota saksalaiset upseerit minulle antoivat. Se varmaankin auttaa. — Äkkiä pysähtyen alkaa tuijottaa kalpeana ja liikkumattomana ruumiisiin. — I-Iaa! Näenkö oikein…? Tuo liikahti…ja myöskin tuo…nyt ne katsovat minua elottomilla lasittuneilla silmillään…Mitä tämä on…Olenko menettänyt järkeni…onko itse helvetti lähettänyt joukkonsa minua vastaan…? — Naurahtaa äkkiä vapautuneesti. — Joutavia! Kuolleet eivät liiku. Ja jos ne katsovatkin, eivät ne kuitenkaan näe mitään…— Alkaa jälleen tarkastella käsiään. — Nuo pilkut…ne eivät vain lähde. — Ottaa, taskustaan nenäliinan alkaen hangata käsiään. — Ne yhä suurenevat…suurenevat…vettä…pitäisi olla vettä…tuokaa vettä…— Melkein kirkuen. — Tuokaa vettä…vettä…että saan nuo kirotut tahrat lähtemään…
TIREHTÖÖRI STÅHLE JA PASTORI LOIMARANTA tulevat juosten näyttämölle. —
Yhtaikaa.
Mikä on hätänä? Mitä on tapahtunut, herra luutnantti?
LUUTNANTTI FREY hankaa yhä käsiään.
Nuo kirotut tahrat…ne eivät lähde…Ne yhä suurenevat…— Näyttää käsiään. — Katsokaahan!