Väinö oli todellakin kaupunkiin tultuaan jollakin tavalla muuttunut, sen kaikki toveritkin huomasivat. Lahjakkaana, iloisena ja kaikkien suosittuna oli hän aina ollut ensimmäisenä kaikissa kouluhommissa. Juhlakonventeissa ja muissa tilaisuuksissa oli hän aina ollut ohjelmain, kuvaelmain y. m. toimeenpanijana, ja sanomalehteen hän sekä piirusti että kirjoitti. Vaan tänä syksynä, kun taas aijottiin ruveta sanomalehteä ja konventteja toimittamaan, niin Väinö ei ollenkaan enään ollut niin halullinen auttamaan. Hänellä ei ollut aikaa, koulutyö vaati niin paljon ja sitä paitsi täytyi hänen ahkerasti piirustaa, puolusti hän itsensä, kun toverit syyttivät häntä välinpitämättömyydestä. Leeni ei oikein enään ymmärtänyt veljeään, ja hän päätti kysyä häneltä, mikä häntä oikein vaivasi.
Kerran kun Väinö ikäänkuin sivumennen tiedusteli sisareltaan, oliko hän tavannut Esteriä, alkoi Leeni uskoa, että Väinöllä oli Arvia ja Esteriä ikävä, he kun niin paljon kesällä olivat olleet yhdessä, — aivan niinkuin hän ja Laurikin. Hän ehdoitti sentähden veljelleen, että he menisivät heitä katsomaan.
Vaan silloin kertoi Väinö hänelle, että hän pari kertaa kadulla oli tavannut Esterin. Vaan tämä kun kulki toveriensa kanssa oli häntä vaan hyvin lyhyesti tervehtinyt eikä ollenkaan puhutellut, vaikka Väinö vartavasten oli pysähtynyt. Hänen toverinsa olivat olleet hyvin hienoja tyttöjä ja he olivat poikenneet Ateneumiin ja luultavasti myös jääneet sinne. Ainakaan hän ei nähnyt heidän tulevan sieltä pois, vaikka puolen tunnin aikaa oli käynyt siinä odottamassa. Ester oli kesällä kertonut aikovansa ottaa piirustustunteja, ja tätä samaa oli nyt hänkin ruvennut tuumimaan. Koska hän aikoi arkkitehdiksi, niin tämä kyllä olisi hänelle aivan välttämätöntä.
— Niin, kyllä se minustakin, sanoi Leeni vakuutettuna. — ja jos sinä vaan tulet yhtä iloiseksi kuin ennenkin, niin minä mielelläni kieltäydyn sinun seurastasi, ja sinä saat mielesi mukaan piirustaa niin paljon kuin sinua haluttaa. Vaan en tahdo uskoa, että Ester olisi ylpeä. Olihan hän aina kesällä niin kovin vaatimaton ja ystävällinen, erittäinkin sinua kohtaan.
— Niin, se oli siellä maalla kesän aikana. Täällä kaupungissa hänellä on niin paljon muita ja hienompia tuttavia, ettei hän meitä muistakaan, — minä kerran näin hänet kävelevän erään hyvin hienon upseerin kanssa.
— Niin, nehän ovat olevinaan niin hienoa väkeä, nuo sotaherrat, ja mehän olemme vaan porvarikansaa. Vaan mitä me siitä, — jos Ester todellakin ylpeilee säädystään, niin hän ei ansaitse, että me hänestä välitämme.
— Kyllä minä sittekin välitän, — kunhan vaan saisin hänen kanssaan puhua! Meillä oli kesällä niin paljon yhteisiä asioita ja hauskoja tuumia. Hän ei ole niitä unohtanut, se on mahdotonta.
— No, mene hänen luokseen sitte ja puhu! Tai minä tiedän paremman keinon, — lähden sinne ja kutsun Arvin ja Esterin tänne. Sanon, että meillä on kesäläisten kokous.
Ja kun Väinö ei tätä vastustanut, päättyi asia siihen, että Leeni eräänä päivänä meni Laurin luo ja pyysi hänet mukaan eversti Eekille. Sillä hän rohkeni paremmin Laurin kanssa kuin ihan yksin näin ensi kerran.
Eräs vanha hieno rouvashenkilö otti heidät vastaan ja kysyi heidän asiataan. Vai niin, he olivat Arvin ja Esterin kesätovereita, hän oli kyllä kuullut heistä puhuttavan. Vanhemmat eivät olleet kotona, vaan nuoret varmaan ilahtuvat heidät nähdessään.