HURMERINTA. Se oli kauppaneuvoksen härkä, se! Mutta eihän siitä kirjoituksesta ole kuulunutkaan mitään. Vai onko Hilleri kuullut?
HILLERI. En, herra toimittaja.
HURMERINTA (kävellen edestakaisin). Minä olen sen nyt lukenut tarkemmin. Minusta se ei enää tuntunut sellaiselta kuin ensi kerran lukiessani, jolloin minä pidin sen aivan yleisenä kuvauksena vain.— Mutta tällaisena tosioloista otettuna minä olisin tahtonut sen toisella tavoin. Minä—jos olisin sitä ollenkaan ottanut—kaikessa tapauksessa olisin muuttanut yhtä ja toista siinä,—esimerkiksi se, mitä on sanottu sanomalehdentoimittajista ja kirjailijoista ylimalkaan, olisi saanut olla kokonaan poissa, kun kirjoitus kerran, niinkuin sanoin, perustuu tosiseikkoihin. Olisi pitänyt vain kirjoittaa tosiseikoista semmoisinaan. Mutta muuten näistä epäkohdista olisin minä kirjoittanut vain lyhyesti ja asiallisesti—käsittääkö Hilleri?
HILLERI. Voi hyvä herra toimittaja, jos olisi herra toimittajan käsitys, niin johan sillä kelpaisi toimittajaksi vaikka johonkin Helsingin lehteen.
HURMERINTA. Se on omituista, miten te juovuksissa olette terävä ja pureva. Te olette aivan kuin toinen mies.
HILLERI nauraa itkunauruaan.
HURMERINTA (taputtaen olalle). No no, elkää nyt. Eihän mitään! Kullekin on annettu se mikä on annettu, ja tulee tyytyä siihen. Minä muuten pyydän Hilleriltä nöyrästi anteeksi, että eilen tulin lausuneeksi sanoja, jotka olivat varsin sopimattomia. Mutta ymmärtäähän Hilleri, että kun ei tunne ihmistä, niin erehtyy hänestä hyvin helposti.
HILLERI. Sattuu se minullekin, herra toimittaja.
HURMERINTA. Mutta—oletteko kysynyt neuvoja tohtorilta?
HILLERI. Tohtori sanoo, että minulla on vika korvissa. Minun pitäisi pitää ne tukossa.