Hautajaiset olivat hauskimmillaan, kun äkkiä syöksyi poikalauma metsän peitosta häiritsemään kaikki puuhat huutaen ja kirkuen. Muuan heistä hyppäsi suoraa päätä suruhuoneeseen, tyhjensi poskeensa muutaman viiniastian ja pisteli makeaan suuhunsa sokuri- ja nisupaloja, joille herkuille heti toisiakin tuli. Panivat kaikki puhtaaksi! Ja aivan kuin viini olisi päähän mennyt riehuivat he. Muuan keksi Amanda-vainajan ja viiletti sen ilmaan lentämään. Se sekaantui läheisen petäjän oksiin ja jäi sinne.
Tytöt olivat huutaen lähteneet hyppyyn. Vaan Liisa, joka poikien tullessa oli sattunut olemaan ulompana, lähestyi paikalle ja pojat jouduttautuivat pakoon. Pari heistä, Terilän Heikki ja Lapin Mikko, jäi seisomaan nyrkit puristuksissa uhaten:
—Tulehan, litulatu!
Mutta hekin lähtivät hiljalleen menemään, kun Liisa meni heitä kohti.
Hän katseli hävityksen jälkeä ja kuin raivostunut syöksyi sitten Heikin ja Mikon jälkeen.
Hän tapasi Mikon, tuuppasi hänet siimalleen hietikkoon ja leipoi siihen miestä, joka rääkyi pahasti.
—Teetkö vasta ilkeyttä? uteli Liisa ja vannotti moneen kertaan poikaa, joka vannoi, mitä vain Liisa vannotti.—No sillä puhein pääset, vaan varo vasta tekemästä!
Itkeä nyhertäen lähti Mikko kävelemään. Mutta Heikin luo ja mielestään tarpeeksi etäälle päästyään hän kääntyi ja huusi:
—Karhumaija! Poikatyttö! Litulatu!… Ja molemmat alkoivat viskellä kivillä.
Liisa sydäntyi ja kuin vihuri hän kiiti poikien jälkeen kadoten heidän mukanaan metsään.