Liisa seisoi pystyssä ja uhkaavana, katsoen silmää räpäyttämättä Mikkoa.
Äiti yhä komensi anteeksi pyytämään ja työnsi Liisa lähemmäksi Mikkoa, jolloin Lapin emäntäkin toimitti Mikon lähemmäksi, niin että seisoivat vastatusten.
—Sinä olet lyönyt Mikkoa, sanoi äiti, ja Lapin emäntä lisäsi:
—Syyttömästi lyönyt! Eihän Mikko tehnyt mitään sinulle.—Ethän Mikko tehnyt?
—En.
Liisa tyrkkäsi Mikkoa niin, että tämä hoipertui äitinsä syliin, ja uhkasi siihenkin häntä, kädet nyrkissä.
Lapin emäntä siunaili päätään heiluttaen. Liisan äiti etsi piiskat. Ja Liisa näki jo äidin muodosta sekä muutenkin tiesi, että piiskasauna nyt oli varma.
Hän oli aivan masentunut, hävetti niin, että kuumiksi posket karahtivat. Hän pyörähti ja tarttui äidin kaulaan ja kuiskaten pyysi, että äiti piiskaisi porstuassa. Mutta äiti ei siihen suostunut. Niiden edessä oli rangaistava, joille oli pahaakin tehnyt!
—Äiti, rakas äiti … porstuassa!…
Äiti irrotti Liisan kädet kaulastaan ja taivutti hänet alas. Mutta kun äiti rupesi paljastamaan, pyörähti Liisa käsistä ja kiljaisi: