Kotona ihmeteltiin Ullaa.
Hän on ennen näyttänyt tietävänsä, että hän oli etevämpi muita. Oli ollut aina johtajana, määrääjänä ja käskijänä, jota toiset tottelivat nöyrästi kuin orjat. Mutta nyt hän oli muuttunut toiseksi.
Hän oli nyt aina siivo, ystävällinen, avulias, nöyrä ja palveleva toisille lapsille. Sellainen oli kotona ja kaikkialla. Oudompikin huomasi heti ensi silmäyksellä hänen palvelevaisuutensa.
Se oli omituista hänen vanhemmistaan, jotka siitä paljon puhelivat keskenään. Ja tuli siitä melkein aina puhetta vieraittenkin kanssa, jotka ihailivat Ullaa ja sanoivat monasti olleen oikein liikuttavaa nähdä Ullan käytöstä toisia lapsia kohtaan ja sitä mieltymystä, jolla toiset häneen ovat kiintyneet.
—Lapsissa tapahtuu joskus äkkiä muutos, arvelivat jotkut.
Omituista se oli heistä kaikista ja vähän niinkuin yliluonnollista.
VANHA KOTI
Aappo oli lapsista vanhin ja hänen toimenaan oli kerjuulla käynti kaupungilla. Sillä he olivat köyhiä. Niin köyhiä, että täytyi asua missä sattui. Täksi kesäksi olivat saaneet asunnon muutaman talon tallissa, joka olikin varsin mukava asunto.
Ahkerasti täytyi Aapon olla liikkeellä, anelemassa.
Monta itkua hän oli itkenyt, paljon kovaa kärsinyt. Talvella oli usein tuntunut kamalle lähtö, kun ulkona ryski pakkanen tai vonkui pyryilma, joka tahtoi kontetuttaa kadulle. Hän olikin sen vuoksi toivonut, että kesä kestäisi kauan. Kesällä oli keveämpää, kun isän ansiot olivat paremmat. Vaikka nälkä, melkein alituinen nälkä, oli kesälläkin.