Antti antoi minulle vakkasensa ja läksi astumaan kohti Jaakkoa. Askele askeleelta lähestyivät molemmat toisiaan. Vaan vielä oli melkoinen matka välillään, niin Jaakko pyörähti juoksemaan käpälämäkeen. Mutta Antti seurasi ja pitkän matkaa he juoksivat perävilkkaa kunnes vihdoin kääntyivät erään talon portista kartanolle. Vaan väleen rynkäsi Antti takasin kadulle juoksupotkaa.
—En saanut kun kerran lyödä, lausui hän hengästyksissään päästyään minun luo.—Tohtorin Ralle pahus oli siellä kartanolla ja tuli Jaakon avuksi!—Liekö minulta pudonnut kupru? Kun läksin Jaakon jälestä juoksemaan, kuului kilaus, vaan en joutanut sitä ajattelemaan siinä kiireissäni.
Hän kopeloi taskuaan ja poissa olikin kupru. Menimme sille paikalle, missä hän oli kilauksen kuullut. Haimme vähän aikaa, vaan turhaan. Antti sylkäsi kämmenellensä ja toisen käden etusormella lyödä napsahutti sylkeen.
—Täällä sen pitäisi olla, sanoi hän mennen sinne päin, mihin suuntaan isompi määrä nylkeä oli pirskahtanut. Sieltäpä se vihdoin löytyikin.
—Se on hyvä taika tuo, vaan elä sano sitä kellenkään! varotti Antti.
Lähdimme taas astumaan yhdessä. Antti pisti lauluksi, johon minäkin yhdyin säestämään. Astuen laulutahdissa vetelimme:
Ralla-Kaisun rakkaus se paloi mennä vuonna, lieneekö jo sammunut, vai liekö tielle puonna, ralle lalle, ralle lalle jo laulaa saa!
Vaan siihen keskeytti Antti äkkiä laulunsa ja pysähtyi tirkistelemään aidan raosta eräälle kartanolle. Minä tein samoin. Näimme siellä kaksi kerjäläistyttöä seisovan huoneen seinustaa vasten. Toinen näytteli toiselle koreita paperilippuja, joita apteekissa sidotaan rohtopullon suulle.—Eipä sinulla ole tämmöisiä! ärsytteli näyttäjä toveriaan, saadakseen hänessä kateutta herätetyksi.
—Onpaan minulla kotona, vastasi toinen, vaikka asia saattoi olla ettei hänellä ollutkaan.
—Eipään! intti ärsyttelijätär.