HILMA. Elviira, tässä se on se nuorukainen, joka on minun.
NEITSY JANNE. Minä olen sinun ja sinä olet minun ja meidän on maa ja taivas!—Ja yhdeksi merkiksi panen minä sinulle tämän rahan rintaasi: ihmissydämen pelastamisesta.
ELVIIRA (itsekseen, itkien). Kaikki muut ovat onnellisia…
NEITSY JANNE. Ka, itkeekö tuo Elviira? (Menee Elviiran luo.) Mitä sinä neitonen itket?
ELVIIRA. Tytöt—ovat—kaikki——
NEITSY JANNE. Tytöt ovat kaikki? Sittenhän sinulla vasta olisi syytä itkeä, jos pojat olisivat kaikki.
HILMA. On sinulla, Elviira, parempia kuin Sihvonen, joka on niellyt ketun ja hännän pää jäänyt suusta roikkumaan.
NEITSY JANNE. Istuhan kotonasi kangaspuissa ja kutoa helskyttele ahkerasti, niin näet, että poikia alkaa kulkea akkunasi ohi, sellaisia oikeita poikia.
HILMA. Janne, viedään nyt arkku paattiin. (Kantavat yhdessä arkun laiturille.)
ELVIIRA (yksin). En ikinä usko povauksiin. (Menee oikealle.)