PASANTERI. Sinäkö olet kirjoittanut Eevalle jutun Joosepin poskimuiskusta.
JUNKKA (nauraa). Se oli hauska juttu se Joosepin poskimuisku. En ole koskaan muulloin nähnyt Jooseppia hämillään. Mutta en minä ole siitä kertonut Eevalle. Minun kirjeeni ovat aina olleet vakavia. Varsinkin silloin, kun olen päättänyt kirjoittaa leikillisesti, niistä on tullut niin vakavia, että itseäni on itkettänyt.
PASANTERI. Mutta Eeva syötti tuon jutun Joosepille äsken tässä pihalla heidän leikkiä laskiessaan.
JUNKKA. Onko Eeva ollut äsken tässä?
PASANTERI. Aivan äsken. Ja tässä oli Karihaara ja Oskari Letto ja Ville kapteeni, nuo pari tyttöä ja minä. Eikä Eevalla näyttänyt olevan aikomusta mihinkään mennäkään. Mutta sitten tuli Yrjö tuolta portista, ja siihen kun hän saapui joukkoon, oli Eeva kadonnut, aivan kuin olisi hänet tuuli siepannut.
JUNKKA. Se on varma merkki, että hän rakastaa Yrjöä. Hän on kuin äitinsä. Eeva vainaja kertoi minulle, että kaksi oli hänellä tuskan hetkeä: aina kun ensi kerran tapasi minut matkalta tultuani ja toinen eronhetki. Hän ei sen vuoksi voinutkaan koskaan tulla saattamaan rantaan. Enkä minä mies poloinen ymmärtänyt, että kulta alla, hiekka päällä. (Vaipuu kuin muisteloihin.)
PASANTERSKA (tulee huoneesta). Leton Oskari narrasi minua, sanoi Yrjön tulleen tänne.
JUNKKA. Hyvää päivää.
PASANTERSKA. Junkan kapteenin ääni!
JUNKKA (nousten). Entäs käsi? (Kättelee.)