JUNKKA. Pekka raukalta putosi mereen piippu, joka oli sellaisesta maasta, missä ei Pasanterikaan ole käynyt.
PASANTERSKA (ottaa lakin Junkan päästä ja tukistaa häntä). Tämäpä vahinko, jolla toista säikytellä!
PASANTERI. Eukko! Sinä jo tukassa kiinni, kun toinen juuri portaille päässyt ja vasta meren pohjasta noussut!
JUNKKA. On hauska tuta, että ystävyys on entisellään kahden pitkän vuoden kuluttua.
PASANTERSKA. Kaksi vuottako siitä on, kun viimeksi tavattiin? Hyvät ihmiset, kuinka se aika rientää! Ja minne se katoaa?
PASANTERI. Meidän nahkamme sisään, kunnes meillä on sitä se lasti, mikä kullekin on osakseen määrätty.
PASANTERSKA. Niinpä vain, niinpä vain. Mikä kullekin on aikaa annettu. Toisille enemmän, toisille vähemmän. (Pyyhkii kyyneleitä.) Siitäkö on kaksikymmentä vuotta, kun Eevan äiti kuoli?
JUNKKA. Kaksikymmentä vuotta tulevana sunnuntaina.
PASANTERSKA. Niin. Ja tänään on Eevan syntymäpäivä. Tulikin kirkas päivä. Se oli tietysti riemu, kun hän teidät näki.
JUNKKA. Eipä koko Eevaa taida enää ollakaan. Hän on kadonnut kuin neula nurmikkoon.