KARIHAARA. Sitä, että teille joku on kertonut minun puheeni, ja kukas muu kuin kapteeni Varjakka, jonka kanssa olette päättäneet, että parasta on kapteeni Varjakan pysyä kristinuskossa ja lapsuudenrakkaudessaan.
EEVA. Emme ole sanaa vaihtaneet kahdeksaan vuoteen. Sillä sen jälkeen, kun kapteeni Varjakka eilen Pasanterin pihalta lähti, emme ole toisiamme nähneet.
KARIHAARA. Sitten minä olen tietämättäni tehnyt paljon pahaa, puhuessani rootien ja raatien tyttäristä teidän kuultenne!
EEVA. Ja äsken sanoitte, että minä olin kedolla.
KARIHAARA. Ette ollut vielä silloin, vaan jossakin kuulosalla. Sillä nyt vasta minä oikein ymmärrän katseenne, jonka loitte kapteeni Varjakkaan tavatessanne.
EEVA. Minkähänlainen se oli?
KARIHAARA. Se oli ensin sellainen, että katseenne alainen mahtoi väristä kiireestä kantapäähän, mutta sitten niin ylpeä, että varmaan hän tunsi olevansa yksi kaikkein pienimpiä.—Ja nyt minun tunnollani on se vaiva, että olen kahden sielun erottaja.
EEVA. Päästän teidät synnintunnosta.
KARIHAARA. Ei se ole sillä hyvä, että te päästätte. Meidän on lähdettävä kaupunkiin. Minun ainakin.
EEVA. Istukaa kaikessa rauhassa.