»Voi hyvänen aika, minkälaista vohkaa se tulee: äsken tuolla kaukana pilkoitti ja nyt jo tuossa rantaan pääsemässä.»
Aika vinhakkaa vene laski kohti rantaa. Ponnistella sai mies melassa, pitäessään venettä oikeassa suunnassa, josta se pyrki pyörähtämään hyppiessään aallon seljältä toiselle kovan tuulen työntäessä. Ponnistella sai vesimieskin, sillä aallot yhtäläiseen ropsivat laidan yli. Ei siinä oltu leikkimässä, ihan oli tinka työ!
»No pääsihän kuin paasikin onnellisesti. Ei sillä mikä hätänä enää ole näin lähellä, mantereen suojassa», tuumi Kusti.
»Eihän sillä», arveli Jussi, »enää ole juuri kovin suurta hätää … nyt se … jopahan…!»
Vene oli kumossa ja juuri rantaan pääsemässä.
Jussi ja Kusti kilpasivat pieneen veneeseen ja joutuivat kaatuneitten avuksi. Miehet nostettiin veneeseen, koottiin tavarat, jotka kelluivat veden pinnalla aaltojen selässä, ja kaatunut vene kuletettiin rantaan.
»No, eipä sinne tainnut jäädä muuta kuin suolasäkki», arveli toinen kaatuneen veneen miehistä, katsellessaan pelastettuja tavaroita.
»Ja minulta hattu», arveli toinen katsellessaan hänkin tavaroita ja siristellessään vettä hihoistaan.
»Jos ei vain nää olisi sattuneet joutumaan niin pian apuun», arveli taas toinen, tarkoittaen Jussia ja Kustia, »olisi voinut käydä hullummastikin».
»Miksi ette laskeneet ennemmin purjetta? Johan sen olisi saanut?» kysyi
Jussi.