»Tämä taitaakin olla meidän myllytie!»
Esterillä ei ollut enempää tietoa kuin pojallakaan siitä, missä he olivat. Hän nauroi, että raikui.
»Ei mitään hätää. Mene vällyjen alle ja nuku rauhassa!» käski hän poikaa, otti ohjakset ja käänsi takaisin.
»So hevonen!»
Hevonen tunsi, että ohjakset olivat nyt eri käsissä, ja pelolla odottaen pistokkaan vihaisia sivalluksia lautasilleen alkoi ryntäillä puoleen ja toiseen osoittaen haluavansa panna parhaan taitonsa ja ymmärryksensä.
So hevonen!
Kulkunen lauloi kiihkeästi, lumi luikuvien jalaksien alla ehti vain natisemaan. Poika vetäytyi rekipeitteen alle ja pian oli olevinaan lämpöisellä pankolla.
Esteri yhä vain kiiruhti hevosta.
Se pitkä sydänyön kuja oli selän takana ja edessä oli monituulinen kaupunki.
»Minä olen huomenillalla kaupungissa. Ja minun pitää olla!»