Esteri hämmästyi.
»Minä kun olen nyt aivan yksin maailmassa eikä ole kenestäkään huolta», jatkoi Juho. »Nyt voin pitää iloa, tanssia, rallattaa ja ryypätä.»
»Sinä, Juho, lasket nyt rumaa leikkiä», sanoi Esteri.
»Niin voisi luulla. Mutta totta puhuen kiusaus on niin suuri, että itsekin ihmettelen. Minä en tiedä oikeastaan onko mieleni iloinen vai surullinen ja mitä tahdon. Mutta kai se tästä joksikin muuttuu», arveli Juho, meni tupaan, otti kirveensä, jota alkoi hioa, ja sanoi: »Pane kuuma puuro päälle, määräsi entinenkin lääkäri, olipa tauti mikä tahansa. Niin minäkin itselleni: Tee työtä, Juho.»
Ja mökin pihalla suuri honka alkoi Juhon kirveen iskuista helein äänin soida, kun Esteri lähti kotia.
XVI
Esteri pukeutui yksinkertaisesti ja teki palvelijain töitä halveksimatta edes navettaa.
Forstmestarinna oli vavistuksella odottanut forstmestaria matkoilta ja itkenyt Esterille tekoaan, että hän oli estänyt noudattamasta forstmestarin toivoa ja tahtoa. Esteri oli antanut hänelle täydellisen päästön kaikesta, vakuuttaen panevansa vain omalle tililleen elämänsä kaikkineen alusta loppuun asti ja kestävänsä myrskyn, jota forstmestarinna pelkäsi. Forstmestari tuli kotia, vaan myrsky ei noussutkaan. Mutta se ei rauhoittanut forstmestarinnan mieltä. Myrsky on oleva sitä ankarampi, pelkäsi hän, kun forstmestari oli tyyni eikä puhunut hänelle sanaakaan Esteristä.
Myrsky puhkesi, kauheampi myrsky kuin forstmestarinna oli osannut peljätäkään. Ja se puhkesi aivan aavistamatta eräänä päivänä, kun forstmestari oli tavallista paremmalla tuulella.
Oli vieraana neiti Vange, pauvre honteuse, kainomielinen säätyläisköyhä, jonka elämäntehtävä oli vierailla päivänsä vuoroon kussakin pitäjän säätyläistalossa, virkata pitsiä ja ylistää Jumalaa. Hän alkoi puhella Esteristä, kun forstmestarikin tuli ruokasaliin edeltä päivälliskahville.