»Anteeksi, Esteri, että pyydän sinua itseäsi viemään tämän postiin. Minä rupean hommautumaan kaupunkiin.»
Kun Esteri palasi, näki hän Rautiaisen pihalla hevosen valjastettuna portaitten edessä. Eemeli Rautiainen puuhasi kammarissaan, jonka lattia oli täynnään papereita, hylkykirjoja ja tyhjiä paperossilaatikoita ja kaikellaista kamua. Kaksi kapsäkkiä oli selällään, joihin hän järjesteli vaatteita ja kirjoja. Hän oli lapsellisen iloinen ja puheli lakkaamatta Esterin tultua.
Hän kertoi miten oli useasti ennenkin yrittänyt lähtemään, vaan miten aina oli jäänyt. Milloin oli aikonut Helsinkiin jatkamaan lukujaan, milloin taas kaupunkiin johonkin toimeen tahi virkaan. Mutta aina oli tullut jotakin, joka oli innostuksen sammuttanut. Nyt oli jo kauan ollut aivan lamauksissa kaikki sellaiset tuumat.
»Nyt minä olen valmis uskomaan, että jos minun pitäisi jäädä tähän kammariini vielä huomiseen, niin yöllä kuolisin», sanoi hän. »Ja kuitenkin tuntuu ikävältä erota tästä. Monta hauskaa yötä olen tässä valvonut kirjojen ääressä syksyisten sateitten pieksäessä ikkunoita ja talvisten pakkasten jämäytellessä seiniin. Monta ajatusta ja haaveilua jää tuttuihin naulankantoihin katossa ja kuvioihin seinäpapereissa. Ja monta rekeä olen tehnyt, monta sarkaa kyntänyt, olen kylvänyt, olen niittänyt, olen ojiakin kaivanut, mieleni hyvikkeenä on monta tärkeää asiaa, joiden ratkaisu on minun vaikutustani. Mutta kuitenkin minusta tuntuu kuin olisin päässyt sairashuoneesta ja ottanut pestin merelle.»
Saatuaan kapsäkkinsä kiinni oikaisihe hän ja sanoi:
»On aivan kuin lähtisin Italiaan ja Kreikkaan, vaikka horisontissani ei ole kuin kanslistin paikka lääninhallituksessa.»
Hän puki kiireesti turkit ylleen, pyörähti kantapäillään kuin silmäten vielä pikaisesti ympärilleen, sieppasi kapsäkkinsä ja laittautui rekeen.
Postihevonen ajoi juuri ohi, niin että Rautiainen tuli ihan sen jälkeen. Toisen heleä-ääninen kulkunen ja toisen aisakello sointuivat niin pahasti, että Rautiaisen pihalla lähtöä katsomaan kokoontunut väki nauroi.
XVIII
Forstmestari, vaikka ei paljoa puhunut, oli näinä viime päivinä näyttänyt niin leppyisältä, että fortsmestarinna alkoi odottaa kuin jotain hyvää tapahtuvaksi. Ja kun forstmestari kerran päivällisen jälkeen kuljeksi salissa edestakaisin, yrittäen silloin tällöin viheltämään, mikä oli merkki ja tarkka mittapuu hänen paremmasta mielialastaan, sanoi forstmestarinna yhtäkkiä: