Kun forstmestari sai ripustetuksi kuvan seinälle, peitti forstmestarinna kasvonsa vyöliinaan. Hänen sydämensä sanoi hänelle, ettei tuo kuva ollut itkenyt silmiänsä puhki Esterin hairahduksen vuoksi, vaan raukan äidittömyyttä!
»Se on kuin olisi tätä tilaisuutta varten sattunut» sanoi forstmestari.
»Elä sano niin, elä sano niin», itki forstmestarinna vyöliinansa takaa.
Forstmestari istahti ja hänen äänensä värisi kun hän sanoi:
»Esteri ei välitä minusta. Olen näinä päivinä koettanut muistella ja tarkoin muistella jotakin seikkaa, tapausta, asiaa, tekoa tahi sanaa, joka olisi osottanut Esterin rakkautta tahi edes hellyyttä minua kohtaan. Mutta ei pienintäkään merkkiä. Ja siinä on se kiro.»
Hetken äänettömyyden perästä hän sanoi päättävästi:
»Esterin ja minun välille täytyy tulla täysi selvyys ja avonaiset välit.
Ja sen täytyy tapahtua tällä yrityksellä. Tätä ei saa jatkua!»
Esteri juuri tuli kammariinsa, kun piikatyttö tuli sanomaan, että forstmestari kutsui luokseen.
Sitä oli Esteri arvannut odottaakin. Hän oli pukeutunut somimpaan pukuunsa aikoen esiintyä pää pystyssä. Ja hänellä oli valmiina lyhyt ja selvä vastaus: Minä teen niin kuin minä tahdon. Omantuntoni ja sydämeni asiat ovat minun asioitani, joihin kenelläkään ei ole oikeutta sekaantua.
Jo ennen kuin hän saliin tulikaan, näki hän avonaisesta ovesta vastaisella seinällä olevan kuvan, äidin kuvan. Hän pysähtyi tyrmistyen.