»Mutta kuule, Esteri! Herra Rautiainen ja minä olemme vanhoja tuttuja siltä ajalta, kun hän oli koulussa. Hän kävi usein minun poikaini luona.»
Ja aivan kuin se olisi ollut hyvin suuren ilon aihe syleili neiti Smarin Esteriä ja sitten meni suoraa päätä Rautiaisen luo kätellen niin sydämellisen hartaasti ja pitkään, että olisi luullut hänen tahtovan vallata Rautiaisen itselleen kokonaan. He jatkoivat keskustelua kuin välittämättä Esteristä joka oli vetäytynyt istumaan sohvaan.
»Ihme», sanoi neiti Smarin Rautiaiselle, »etten minä jo ennen nimistä muistanut».
Rautiainen selitti, että hänellä kouluaikana oli käypänä nimenä »insinööri». Sen hän oli saanut siitä, että hän yhteen aikaan oli rakennellut kaikenlaisia koneita salaisuudessa miettien ikiliikkujaa. Ja hänet oli haettu insinööriksi Miinan maanjäristyksiin, kun oli tahdottu saada aikaan joku oikein juhlallinen rymäys. Heidän sitten puhellessaan entisistä ajoista ja niistä, jotka siihen aikaan olivat neiti Smarinin luona asuneet, ja muista yhteisistä tuttavista sukelsi esiin milloin yksi milloin toinen Esterillekin tuttu. Kairenius ja Perenius ja moni muu kävi kuin näyttämöllä. Rautiainen parilla kolmella sanalla kuvasi heidät niin tarkoi, että Esterille selvisi heistä monta hänelle ennen käsittämätöntä seikkaa. Liikkuessaan huoneessa sinne tänne oli Rautiainen saanut hyllypöydältä käsiinsä jonkun pienen korukantisen kirjan, jota hän käänteli käsissään ikäänkuin jotain tapaamalta tavattua esinettä, mitä hyvänsä, hyppysiensä ratoksi. Esteri huomasi että kirja oli Lauri Holman runokokoelma, vasta kun Rautiainen kääntyi yhtäkkiä häneen ja sanoi:
»Tässä on kaksi kaunista runoa. Toinen on 'Katse' ja toinen 'Kun hän nauroi'. Minä luin tämän jossakin julkaisussa jo monta vuotta sitten.»
Syntyi äänettömyys.
»Lauri Holma oli hiljattain matkalla täällä. Sanomalehdestä huomasin, että hän oli jossakin juhlantapaisessa juhlapuhujana», sanoi Rautiainen ja aivan kuin luonnollisinta asiaa ainakin kysyi hän Esteriltä: »Tietysti tapasitte toisianne?»
»Tapasimme», vastasi Esteri.
Neiti Smarin nousi ja yritti lähtemään, vaan Esteri pidätti ja sanoi
Rautiaiselle, että he voivat aivan vapaasti puhella tädin läsnäollessa.
»Mitä sanot esitykseeni, että menisimme naimisiin?» kysyi hän sitten.