»Sinä osoitit ilahduttavaa luottamusta minuun, mutta tekosi oli säälittävän epätoivoinen ponnistus. Me olimme liian outoja ystävinä keskustelemaan asiastasi, joka pakon voimalla painoi sinua. Ei ollut muuta neuvoa kuin ruveta kihloihin väliaikaisesti.»
»Minä vakuutan, etten tarkoittanut mitään väliaikaista!» sanoi Esteri.
Rautiainen purskahti nauramaan sydämellisen makeasti ja sanoi:
»Mitäs jos en uskoisi? Sinä todistaisit sillä, että olethan esittänyt naimisiinmenoa. Minä voisin sanoa: en usko sittenkään! Ja niin edespäin loppumattomiin. Luulisi, että olet syntynyt, kasvanut ja kaiken ikäsi elänyt aina epäuskoisten Tuomaitten parissa. Ei mitään vakuutteluja, vaan puheellaan yksinkertaisesti luottamuksella ja ymmärtämällä toisiamme. Minä tarkoitin väliaikaista kihlausta, minä.»
Hän kääntyi neiti Smariniin.
»Sopiiko sapattina nostaa härkää kaivosta?» sanoi hän. »Tyttöraukka oli menettänyt kaiken tasapainonsa. Hänen täytyi saada aikaa, rauhassa kootakseen itsensä, että sitten voisi tyynesti harkita mikä on viisainta ja parasta tahi ainakin viisaampaa kuin syöstä naimisiin kenen kanssa tahansa. Minä lainasin nimeni, ettei hän tekisi vielä suurempaa tyhmyyttä.»
Neiti Smarin sai äkillisen ja ankaran nuhakohtauksen ja hän ylisti että herra Rautiainen oli tehnyt jalosti ja kauniisti ja pyyteli anteeksi, että hän oli jo pahaakin ajatellut herra Rautiaisesta.
»Ei se mitään», sanoi Rautiainen, »kunhan vain aina lopuksi hyvä tulee. Uskon että nyt suopealla mielellä suotte minulle tämän kupillisen kahvia, joka tarjottiin ilman leivoksia, ilman kermaa, ilman sokuria, jolloin tietysti lusikkakin on tarpeeton.»
»Herra jesta sitä Miinaa!» huudahti neiti Smarin lyöden käsiään yhteen ja riensi kyökkiin.
Neiti Smarinin mentyä jatkoi Rautiainen: