»Samaan tehtävään pyysit äsken sinä puolestasi minua.»
Esterin täytyi väistää Levonin katsetta.
»Sinä, Esteri, teit väärin minua kohtaan, jättäessäsi minut», sanoi
Levon.
»Kuka se jätti? Minäkö vai sinä?» sanoi Esteri. »Sinä aloit puhua velvollisuudestasi mennä naimisiin minun kanssani.»
»Sinä katosit, ei kukaan tiennyt mihin», sanoi Levon.
»Olisit kysellyt kiviltä ja kannoilta, olisit etsinyt, kunnes olisit löytänyt minut syrjäiseltä paikalta, yksinäisestä mökistä, jossa olin kauheassa tuskassa.»
»Mutta palattuasi et laskenut minua puheillesi, vaikka pyrin», sanoi
Levon.
»Sinä pyrit sitten, kun minä olin tullut ja toreilla ja kaduilla puolialastomana osoittanut, ettei sinulla ole mitään velvollisuuksia minua kohtaan.»
»Mutta sinulla oli minua kohtaan», sanoi Levon. »Minä olin, käyttääkseni äskeistä sanaasi rintatautinen, hyvin sairas. Sinä olit ottanut minut parantaaksesi. Sinä olit kuin kainalosta väkivallalla nostanut minut jaloilleni ja sitten jätit minut yksin kaatumaan pääni kiveen. Ainoa lääkkeeni oli sinun voimasi ja rohkeutesi. Ja minusta lopulta olisi tullut terve, tosin hitaasti, vaan varmasti.»
Syntyi hiljaisuus.