Hän katseli hurjistuneena ympärilleen ja keksi naurajan puusta.
Harakka!
Hän viskasi sitä puukollaan. Se nauroi yhä makeammin, räkätti hirveästi. Kooten multakokkareita alkoi hän viskellä sitä ja lähti ajamaan sitä jäljestä.
Kun hän palasi haudalle, oli siinä kukkalaite, suuri ja loistokas. Hän potkaisi sitä niin että se katosi korkealle sakeaan ilmaan, mistä sitten värikkäitä kukkia laskeutui suurten valkoisten lumiperhosten mukana haudalle ja sen ympärille.
Kaukaa kuului harakan nauru.
Häneltä putosi kuusenlehvä kädestä, ja maahan tuijottaen hän lähti astumaan haudalta, vaan kuuli jostakin äänen.
»Auta minua.»
Hän pysähtyi katselemaan ympärilleen.
»Auta minua.»
Muutaman puun juurella sen runkoa vasten nojaten istui Alfred Levon, keskellä otsaa punainen reikä, josta valui veri pitkin nenänvartta.