Kuului kova ryske, aivan kuin seinä olisi luhistunut. Hän ei välittänyt. Mutta sitten hän arvasi, että se oli viereisessä huoneessa asuvain lyseolaisten temppuja, jotka pitkin aikoja olivat harjoitelleet kaikenmoista vallattomuutta oven takaa, tirkistelleet reikeliavaimenreijästä, tunkien siitä kirjeitä ja runolippuja. Hän nousi suuttuneena.
Lyseolaisten kammarin molemmat ovenpuoliskot olivatkin auki, mutta hänen edessään seisoi Lauri Holma, »kaunis ylioppilas».
He olivat olleet muutamia kertoja samassa seurassa. Ja Esterin koko huomio oli aina ollut kiinnitettynä Holman omituiseen olentoon. Hän ei ollut hetkeäkään rauhallisesti, istuipa tahi seisoi, vaan teki yhtä vaihtelevia kuin äkillisiä liikkeitä. Hänen katseensa siirtyi suurilla hypyillä paikasta toiseen aivan kuin ei olisi löytänyt mitään kiinnekohtaa, mutta yhtäkkiä se saattoi iskeytyä johonkin voimalla kuin siinä ijankaikkisesti pysyäkseen. Puheensa oli avomielistä ja rohkeaa, vaan tuntui kuin kieli ei olisi ehtinyt lähimainkaan täyttää tehtäväänsä ja usein jäi kerrassaan liikkumattomaksi, jolloin hän puhui kasvoillaan, käsillään ja koko ruumiillaankin. Hän oli aivan kuin joka silmänräpäys vaarassa tehdä kompastuksen liikkeissään ja puheessaan. Se oli kiinnittänyt Esterin huomion aina niin tarkoin, että Holman muoto oli jäänyt hänen mieleensä hyvin hämärästi.
Nyt kun he katsoivat toisiaan silmästä silmään, Esteri hämmästyi hänen kauneuttaan. Punastuen väisti hän katseellaan ja yritti lähtemään pois kammaristaan. Mutta samassa hän huomasi, että Holma, joka seisoi oudostuttavasti jäsentä väräyttämättä, oli lakki päässä, palttoo päällä, sukkasillaan ja kengät kädessä, onnettoman näköisenä kuin kiinni saatu varas.
»Herra Holma!» sanoi Esteri luoden panttivankiinsa rohkaisevan katseen, otti pöydältä kirjeensä ja antoi ne Holmalle. »Rangaistukseksi saatte lähteä minua saattamaan!»
Heidän tultuaan kadulle, Holma ensimmäisiksi sanoiksi äänellä, joka oli nuhteleva, kysyi minkä vuoksi Esteri ei ole luistinjäällä, jossa on koko kaupunki, nuoret ja vanhat, suuri juhla soitoin, kokoin ja ilotulituksin. Mutta sitten hän kulki harvasanaisena, parahiksi vastaten Esterin kysymyksiin, joita useinkaan ei ymmärtänyt yhdellä kertaa aivan kuin ne olisivat olleet hyvinkin mutkikkaita tahi epäselviä. Kun he olivat tulleet laitakadulle, jonka toisella puolen ei ollut rakennuksia, ja kulkeneet sitä hyvän matkaa, hän yhtäkkiä pysäytti Esterin ja hämmästyneenä kysyi:
»Herran nimessä! Missä me olemme? Ja mihin me menemme?»
»Maailman loppuun!» oli Esterin valmis vastaus.
Holma katselihe. Kaukana heidän takanaan oli viimeinen katulyhty ja kulkusissa soiva kaupunki, edessäpäin jostakin ikkunasta kuin salaperäisestä aukosta kuumotti himmeä valo ja sen takana oli maasta taivaaseen äänetön pimeys. Holma huitoi käsillään, sitten kuiskaten sanoi:
»Maailman loppuun! Todellakin!»