»Minä vannon!»
Koira pyrki ihan kiinni käymään. Holma sanoi sille:
»Ja se tapahtuu tänään!»
Esteri hapuili ulos pimeässä eteisessä, isän kirje rutistettuna taskussa, itku kurkussa. Rautiainen oli kertonut forstmestarin syntymäpäivänä olevan suuret pidot. Ja Esterin mielessä häämötti se sekava muisto kuin kamalasta unesta.
Muistamatta Holmaa olevaksikaan hän portaille päästyään jähmettyi liikkumattomaksi, kun sysimustassa pimeässä edessään näki vain raivostuneesti haukkuvan koiran liekehtivät silmät. Joku tarttui häntä kiihkeästi käsistä ja veti hänet luokseen.
»Minä rakastan!»
Ikkunasta pimeyteen tunkevan valonhämyssä Esterille selvisi Holman kaunis muoto, johon hän tuijotti ajatuksensa risteilleen salamoina.
Luistinjäältä kuului etäinen soitto, ja kokkotulien romotus punersi taivaan.
IV
Neiti Smarin oli kuin kaatuneen kuorman alla.