Toisen kerran tullessaan Holmalta Esteri syöksyi neiti Smarinin kaulaan.
»Hän pitää minusta, rakastaa minua!»
Sen neiti Smarin sittemmin sai omin silmin nähdä, kun Esterin sairastuessa konsulinna Holma kävi hänen luonaan. Hänen mentyään neiti Smarin suu hymyssä ja silmät vesissä sanoi Esterille:
»Sinulla on nyt äiti!»
Esteri kohosi vuoteellaan istumaan ja sanoi pelästyneenä:
»Mitähän jos joskus, kun minä menen Holmalle, täti Holma itse tulisi avaamaan minulle ovea, sanoisi 'mene pois!' ja painaisi oven kiinni!»
»Herra siunaa, miten sellaista mieleesi johtuukaan!»
Esteri laskeutui maata ja painoi silmänsä umpeen. Mutta kun hän ne avasi, norahti kyyneliä ohimoille.
»Te erehdyitte lohdutellessanne minua ja käskiessänne lääkärin vakuttamalla vakuuttaa, ettei tautini ole ollenkaan vaarallista, sillä juuri sitä itkin. Minä sydämeni pohjasta toivoin kuolevani. Ehkä se olisi sittenkin onnellisinta ollut.»
Neiti Smarin meni kammariinsa ja itki: