»Ken lieneekin, mutta mitätön mies, sanon minä!» Ja neiti Smarin sanoi paljon muuta tuomiten ankarasti sellaisen ja kaikki sellaiset—kaikki!—joitten tunteet eivät ole vakavia ja kestäviä. »Elli tietysti rakastaa häntä vielä?»
Esteri myöntävästi nyökäytti verkalleen päätään.
»Niin niin, ja kärsii!» ymmärsi neiti Smarin, kiihtyi ja teki äkkirynnäkön. Pistäen silmälasit silmilleen, toinen käsi puuskassa, toinen pöydällä hän katsoi Esteriä kuin että: no nyt meidän sopii puhua siitäkin, ja hän sanoi:
»Mutta kuulehan sinä. Entäs Lauri?»
Esteri punastui. Hän katsoi neiti Smarinia suoraan silmiin kuin apua anoen ja sanoi:
»Minkä vuoksi minä en Lauria rakasta? Hyvä Jumala, minkä vuoksi!»
»Sinä et Lauria rakasta!» Neiti Smarin huusi, ja hänen äänensä mutkitteli.
Sitten syntyi hiljaisuus.
Esteri istui lynkäpäisillään pöytää vasten, nyrkit ohimoilla. Hän vavahti säikähdyksestä, kun yhtäkkiä johtui mieleen, että täti Holma on varmaan sen huomannutkin. Puristaen päätään hän veti henkeä kuin kovaa tuskaa kärsien.
Miten hän ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi? Hän ei voinut mennä enää Holmalle. Ei, ei, ei! Mieluummin hän vaipuisi maanrakoon…