»Itkekää tekin minun kurjan puolesta», sanoi Esteri heittäytyen neiti
Smarinin eteen polvilleen. »Itkekää minun kurjan puolesta, joka en
ymmärrä onneani! Voi jos minä jotenkin ymmärtäisin. Selittäkää minulle!»
Hän tarttui neiti Smarinia käsistä puristaen suonenvetoisesti.
»Selittäkää minulle, että minä ymmärtäisin!»
»Sinä ehkä rakastat jotakin toista!» sai neiti Smarin sanotuksi itkultaan.
»Jotakin toista!»
Esteri sanoi sen niin paheksuvalla äänellä, että neiti Smarinin itku tyrehtyi siihen paikkaan, ja viskaten täti Smarinin kädet käsistään Esteri katsoi häneen niin tuomitsevasti, että neiti Smarin häpesi sanojaan. Laura Sorvo rumine renkineen ja Juho, jotka olivat kauhun kuvina tulleet hänen silmiinsä, katosivat äkkiä kuin kummitukset valossa.
»Minä onneton olen kai jotenkin kieroon kasvanut raukka. Eikö niin, täti?»
Neiti Smarin vavahti kuin olisi piston saanut ja alkoi hätäillen vakuuttaa:
»Et rakkaani, et».
»Minä olen. Minä olen. Minä itse tiedän, ja te tiedätte. Ja te kuulitte, kun isä minulle jääkylmästi hyvästiä jättäessään käski minun opetella oikeaksi ihmiseksi. Voi rakas täti, ohjatkaa minua, ojentakaa, neuvokaa ja opettakaa minua.»
Neiti Smarin istui hartiat syvälle kumarassa kuin luhistavan painon alla ja tuijotti äänettömänä Esteriin, joka itkien oli painanut päänsä hänen syliinsä.
Tuohon äidittömään, orpoon tyttö raukkaan hän oli tarttunut kiinni kylmällä sydämellä kuin vanginkuljettaja. Tunnotonta julmuutta! Oli temmannut hänet toisaalle suunnatulta tieltään lyöden rintaansa ylpeänä tiedostaan ja taidostaan. Pöyhkeilevää typeryyttä! Kaikkivaltias Jumala! Käännä se tuon viattoman hyväksi.