Hän lähestyi Esteriä pelästyneen näköisenä ja hiljaisella vaan kauhistuneella äänellä sanoi:
»Teitä ovat menninkäiset kuljetelleet!» Ja Miina vakuutti, että hän tuntee ne seudut tarkoin, vaan ei siellä ole mitään sellaista, ja hänen sisarensa tytär on kauniisti kotimökillään äitinsä luona, joka on leski ja sairas.
Neiti Smarin alkoi kummastella.
»Niin», sanoi Miina hyvillään aivan kuin olisi saanut neiti Smarinista puoltajan Esteriä vastaan, joka oli Miinan puhetta menninkäisistä loruksi sanonut. »Pahat henget ovat lähempänä kuin luullaankaan, neiti Esteri. Ne voivat ottaa minkä hahmon hyvänsä, ovat auliita palvelemaan pahansuopia ihmisiä ja tuottamaan kiroja viattomille. Mutta kun saa heidän kironsa vältetyksi, niin ne kääntyvät onneksi, ja se onkin kirkas onni!»
Siihen Miina sanoi tarvittavan ainoastaan jumalansanaa ja suolaa. Ja hän lähti touhulla paukauttaen oven kiinni että ikkunat helisivät, mutta samassa hän repäisi sen auki sellaisella voimalla, että lukonkahva jäi kouraan.
»Nyt minä pääsin selville!» huusi hän. »Sehän on ollut Taavetin rouva!» ja Miina istahti nauramaan lyöden käsiä polviinsa.
Neiti Smarin ja Esteri kummastuneina katsoivat vuoroon toisiaan vuoroin Miinaa ymmärtämättä mitä siinä oli naurettavaa. Miina viimein sai sanotuksi:
»Kaikki on ollut valetta!»
»Hän valehteleeko? huudahti Esteri.
»Kaikki on ollut valetta!» vakuutti Miina selittäen että komeus mökissä oli ollut sieltä täältä siksi päivää, vanhanaikainen puku jostakin haalittu, talonpoikainen käytös tehtyä, sanalla sanoen kaikki on vain ollut olevinaan! »Hän syöttää valhetta itsekullekin sen mukaan kuin kukin sietää. Minulle hän alussa uskotti, ja minä hurskaasti uskoin, että hänen miehensä on kreivi. Ja se oli niin liikuttava juttu, että minä itkin!»