»Hyvä Jumala sentään!» sanoi neiti Smarin, jonka sydäntä alkoi sääli ahdistaa, ja hän selitti Esterille miten hyvillä päivillä Laura Sorvo oli ollut kapteeni Hanellin kasvattityttärenä.
»Sellaisilla päivillä», sanoi Miina, »ettei muuta kuin painaa nastaa, niin oli puolessa tunnissa kaikki valmiina, vaikka olisi halunnut lähteä Jerusalemiin!»
»Tietysti hänellä on ollut parempiakin tarjolla!» arveli neiti Smarin.
»Sen osaa arvatakin! Mutta mihin hän jonkun paremman kanssa olisi joutunut? Olisi valehdellut onnettomaksi toisen ja itsensä ja monet muut samaan nippuriin!» arveli Miina.
»Mutta, Herran nimessä, eikö hän olisi voinut olla valehtelematta, jos tahtoi!» sanoi neiti Smarin kauhulla.
Sitä oli Miinakin sanonut Taavetin rouvalle, ja tämä oli itkenyt ja kertonut itsestään niin kuin juoppo selvillään itkee ja pahoo. Hän oli kerran kasvatusvanhemmiltaan pyytänyt jouluksi kuvastimen ja Kristuksen kuvan, kieltäen heitä mitään muuta antamasta. Ne saatuaan hän oli jouluyön istunut osaksi kuvastimen edessä soimaten ja häväisten itseään, sitten Kristuksen kuvan edessä polvillaan rukoillut. Mutta mitäs! Joulupäivänä, kun hän luki sanomalehtiä kasvatus-äidilleen, joka oli heikkosilmäinen ja ahnas sanomalehti-uutisille, hän oli omasta päästään lukenut niin kauhean murhajutun, että rouva-raiska oli tullut pahoin sairaaksi. Uudelleen oli soimannut itseään, uudelleen rukoillut. Mutta ei apua! Ei! Ja lopuksi hän rakastetulleen—joka oli ollut miellyttävä ja oikein kelpo nuorukainen, ja rakastunut häneen kuin hullu—hän oli kirjoittanut, että hän ottaakin toisen, muutaman prinssin.
»Se prinssi», jatkoi Miina, »oli tämä Taavetti!»
»Saduksikin kauheaa!» sanoi neiti Smarin.
Esteri meni kammariinsa, pukeutui kiireellä ja lähti Holmalle.
Lauri ei ollut vielä tullut. Konsulinna oli yksin kotona. Hän sulki
Esterin syliinsä.