»Hyvä Jumala! Mikä minut perii? Mikä perii minut!»
Tuli kesä ja eronpäivä. Silloin hänen tietysti oli puhdistettava omatuntonsa. Silloin sen piti tapahtua. Piti tapahtua! Mutta Holmalle tultua heti alussa hänellä syntyi Laurin kanssa kiivas kilpajuoksu huoneesta huoneeseen, kunnes nauraen pysähtyi äkkiä, painoi silmänsä umpeen ja tarjosi suunsa. Ja palasi sieltä kukkien huumaavassa tuoksussa ja sydämessä tuska. Hän oli mielestään huonompi, paljon huonompi kuin Laura Sorvo, jota hän oli sydämessään inhonnut niin, ettei hänestä puhunut eikä suvainnut Laurinkaan puhua.
Koputettiin ovea. Lauri astui sisään, tuli tuomaan muutaman kirjan, jonka Esteri oli pyytänyt lainaksi, vaan unohuttanut.
Esteri ummessa silmin syöksyi vastaan, painoi kukitetun rintansa vasten Laurin rintaa, kietoi kätensä hänen kaulaansa aivan kuin ei koskaan irtautuakseen.
»Sinä kuristat minut! Sinä kuristat syleilylläsi!» Laurilla oli todellinen hätä.
»Ja minä tukehdutan sinut suudelmillani!» huudahti Esteri.
Laurin mentyä Esteri istui tuijottaen lattiaan ja kädet riippuen hervottomina sivuilla.
»Neiti Esteri! Jumala auttaa ja kaikki parhaaksi kääntää.»
Se oli Miina. Hän oli tullut hiipien varpaillaan toinen käsi vyöliinan alla, jossa oli kirje. Mitään määräyksiä ei ollut enää aikoihin ollut kirjeistä. Mutta tämän oli tuonut taas Rautiaisen isäntä.
»Jumala teitä siunatkoon kumpaakin, neiti Esteriä ja—».