»Jumala varjelkoon?» säikähti neiti Smarin. »Mitä sinä lapseni puhut! Sinä et ole terve? Hevonen lähetetään takaisin ja sinä siirrät lähtösi toistaiseksi.»
»Ei, ei. Minä olen terve, aivan terve», sanoi Esteri ja huomaten kukitetun rintansa lisäsi: »Nämähän ne kukat niin tuoksuvat. Minä en voi näitä pitää!»
Riisuttuaan kukat rinnastaan hän Laurin tuoman kirjan kääri paperiin, kirjoitti osoitteen ja jätti toimitettavaksi Holmalle.
Neiti Smarin seisoi ja katsoi niin kuin katsotaan aavistaessa. Ja kun Esteri tuli hänen luokseen, otti silmälasit hänen silmiltään, laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä silmästä silmään äänettömänä, niin neiti Smarin syleillen sanoi:
»Tee vain, lapseni, niin kuin oma sydämesi käskee.» Aivan aavistamatta Esteri purskahti itkuun, joka hetken perästä yhtä äkillisesti muuttui nauruksi, ja sanoi: »Tuossa Lauri seisoi lakki päässä, sukkasillaan ja kengät kädessä.»
VII
Toiselta kirkolta oli Esteriä hevosella vastassa Antti, paimenpoika. Hän puheli lakkaamatta koko taipaleen, vaikka ei saanut Esteriltä kuin sanan silloin, toisen tällöin.
»Hupi se meni suden suuhun, että loksahti!» oli hän ilmoittanut ensimäiseksi uutiseksi kertoen tapauksen pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Ja kotitalon näkyviin tultua näytti hän paikankin, oikein pysähdytti hevosen, osoittaen maantien vierelle: »Tuossa noin, juuri tuon kiven luona, siinä oli hangella karvoja, verta ja Hupin hännän nipukka!» Nykäisten hevosen kulkemaan kuvaili Antti, miten Hupi, jos elossa olisi, nyt riemun nostaisi, ja miten se oli ryökkynää ikävöinyt ulvoen yötä päivää, niin että forstmestari oli määrännyt sen ammuttavaksi. Silloin oli kaikille tullut hätä, että mitä ryökkynä sanoo! Juho oli keksinyt keinon: oli ostanut forstmestarinnalta ryökkynän vanhan leningin ja levittänyt sen Hupille alustaksi pytingin alle, jossa se tavallisesti makasi. Ja Hupi oli rauhoittunut.
Antti katsoi äänetönnä ryökkynäänsä syrjäsilmällä ja sanoi sitten:
»Mutta taitaa siellä kaupungissa olla eri komeita koiria?»