Forstmestari ja Margaretha, molemmat valmiiksi pukeutuneina, pelasivat shakkia. Esteri istui syrjään kirjeineen.
Osoitekirjoituksesta päättäen Lauri näytti olleen innostuksissaan. Oli melkein outoa hänen käsialakseen. Alkukirjaimet olivat suuria ja vahvoja, että niihin verraten muu kirjoitus näytti kääpiömäiseltä ja paikkakunnan nimen alle hän vielä innostuksensa vauhdissa oli repäisemällä vetäissyt viivan, jonka loppupää oli kaksihaarainen kuin käärmeenkieli.
Hyi!
Ensimmäisenä arkkina oli Juhon painokirjaiminen kirje, jonka Esteri oli saanut kaupungissa. Hän arvasi, mistä se oli löytynyt: Laurin kirjeen sisästä, jonka hän oli jättänyt lähetettäväksi takaisin.
Esteri säikähti, että jos siinä on ollut jotakin tärkeää, tiesi vaikka olisi ollut lääkäriasioita! Hän alkoi silmätä sitä. Kirjainten kirjavan erilaisuuden ja virheellisen oikeinkirjoituksen vuoksi oli selvänsaanti vaikea. Mutta sisältö tempasi mukaansa, ja Esteri siksi aikaa unohti kokonaan Laurin kirjeen toisessa kädessään. Se oli ihana kuvaus hyvästä hengettärestä, joka kulki maassa keveillä jaloillaan. Mihin astui, siihen kukka kasvoi, mihin katsoi, siihen päivä paistoi. Kun hymyili, niin huolet kirkkaana pilvenrintana loistivat, kun nauroi, niin surut päivänkoittona punoittivat…
»Isä!»
Esterin silmät loistivat, ja käsi oli ojennettuna antaakseen kirjeen forstmestarille.
Ei kuullut isä. Hän oli kiintynyt shakkipeliin, ja huudahti:
»De' va' fan!»
Esterin käsi vaipui sivulle, ja hän loi uuden katseen forstmestariin.