»Jos Jumala olisi aikeemme hyväksi nähnyt, olisi meillä oma talo, lehmä ja pelto ja isä, eikä isä enää merillä kulkisi, vaan kotona työskentelisi.»
Viehätystä oli sillä, mitä Elsa isästään muisti. Ja sentähden hän ahkerasti oli kutonut nauhaa toivossa saada riisiryynipuuroa ja äidin isästä kertomaan. Mikko kuitenkin oli tuota viehätystä himmentänyt, että Elsa jo lopulta ajattelikin, jotta Mikko kutsutaan sitten syömään tuota riisiryynipuuroa. Miellyttävä oli tuo äidinkin kuvailu isästä, vaan tutummalta tuntui kuitenkin vielä Mikko. Ja sentähden hän kyseli isästä Mikkoon verraten.
Äiti ei antautunut vertailuihin, vaan kertoi isästä kaikkea päiväkaudet.
Kun oli kerran alkuun päässyt, niin jatkui se aivan hänen tietämättään.
Vähitellen sai Elsa sen käsityksen, että parempi isä oli kuin Mikko,
paras kaikista ihmisistä.
Yhä uusia ja uusia asioita oli äidillä kertoa. Ja usein hän hyväili Elsaa, useammin kuin ennen ja hellemmästi. Näin äiti muuttui hänestä tutummaksi ja armaammaksi sen mukaan kuin kuva isästäkin selveni. Mutta ei äiti yksinään tullut tutummaksi ja mieluisammaksi, vaan pienessä kamarissa kaikki esineet, sillä niistä oli äidillä mainitsemista isästä kertoessaan.
Isän valokuva, joka oli seinällä skailettikellon alla, ei enää ollut litteä kuva, vaan näytti kuin se olisi välistä silmiäänkin räpäyttänyt, välistä naurahtanut ja välistä oli se senkin näköinen, kuin olisi sanonut niin ja niin. Kello, jonka isä oli mereltä tuonut, naksutti eri lailla kuin ennen, niin mukavasti. Aivan selvään erotti, että se panee:
»Isä laulaa lapsellensa, sirkuttelee sievällensä, hyvällensä hyräileepi, pilpattaapi pienellensä»,
niinkuin isä oli Elsaa tuuditellessaan laulanut. Tai:
»Tilu tilu talla, taivahan alla ei ole toista Elsani moista.»
Niin oli isä rallatellut Elsan kanssa tanssiessaan ja meiskatessaan. Ja kun kuunteli, niin aivan sillä lailla se kello naksutti.
Elsa itsekin alkoi muistaa seikkoja, muutamia himmeämmin, toisia ihan selvään. Ja hän kertoili niitä vuorostaan äidille.