Viion Elsa kääriytyi emäntää vyötäryksiin ja kuiskaten sanoi:
»Minä rukoilen illalla Jumalaa, niin hän huomenna lähettää teille.»
Emäntä myhähti ja silitti Elsan päätä, vaan ei virkkanut mitään.
Tuuli tupsahti ikkunoita vasten ja kova tohina kuului, joka kiihtyi kiihtymistään, ja hämärä huoneessa synkkeni. Salamat välähtelivät sakeaan, näytti välisti kuin koko maailma olisi yhtenä liekkinä ollut, ja sekaan jyrisi, että huone vavahteli ja ikkunalasit helinänä soivat.
»Jeesus siunatkoon», lausui pelon äänellä Nikkilän emäntä.
»Herran voima on suuri», supisi Viion leski.
»Kylläpä ryskää», sanoi Nikkilä ja nousi virkeän näköisenä istualleen sängyssä.
Toisella puolen katua rapisivat raskaat vesipisarat rakennusten kattoihin. Tulisella vauhdilla iskivät alas, että kimmahtivat koko korkealle takaisin. Kadulla hiekkaan tupsahtivat, että hiekka kupli. Samassa tälläkin puolen jo kattoa pieksivät, luuli katon puhki menevän. Salamat sekaan välähtelivät ja jyrisi niin pahasti, aivan kuin olisi taivaan kantta ratkonut.
Latun emäntä tuli kuin paiskaten sisään.
»Kyllähän ne nuo pihtipielet vielä tuosta teidän ovesta sinkoilevat, kun minä niitä päälläni aina jymäyttelen. En muista koskaan, että se on matala tuo ovi ja minä niin pitkä. Touhuissani vielä sitten kulen.—Hyvää päivää kuitenkin.»