»No … voi … elä nyt …», tyynnytteli miehensä.
Lapset kerääntyivät äidin sängyn ääreen ja suurin silmin katselivat vuoroin kutakin, niin vierasta kuin vanhempiaan. Mitään hätää kun eivät huomanneet, pysyivät he itkutta.
»Kiittäkää Jumalaa, lapseni. Hän on meille hyvyyttänsä osoittanut taaskin. Hyvät ihmiset ovat meille antaneet asunnon, me pääsemme uuteen asuntoon», selitti hän lapsilleen. »Kiittäkää Sannallekin.»
Lapsissa tuli iloista liikettä, vaan he pidättivät riemunsa osoitukset muistaen sunnuntaipäivän hiljaisuutta. Toisiaan katselivat kysyväisesti, kun eivät tienneet, miten sitä Jumalaa piti kiittää, ja se jäi tekemättä. Kristiina arveli vähän aikaa, meni sitten Ojanniemen Sannan luo ja niiasi, aivan kuin herrasväellekin, kun ne käydessään jotakin antoivat. Sitten meni Ville ja muut pienemmät pojat pakkautuivat hänen jäljestään ja niiasivat. Sanna syleili pienempiä hellästi.
Ori hirnaisi liiterissä.
»Joo, joo», sanoi Vimpari. »Kyllä kuullaan. Vaan odotahan, että kirkon aika ohi menee.»
Kun vieras oli mennyt, rauhoituttiin taas tallissa. Lapset olivat uteliaita kyselemään, asettuivat kuitenkin mitään kysymättä joukossa istumaan ja keskenään puhelivat uudesta asunnosta.
Vaimokin oli tyyntynyt ja iloisena huojutteli vasua. Vimpari istui arkun kannella ja katsoi ulos.
Taivaalla kuljeksi valkoisia pilven hattaroita, hiljalleen vetäytyivät idän taivaalle, palailivat kylvöretkiltään. Kadulta kuului kulkusten helinä ja ilmassa tuon tuostakin parvessa lenteleväin lintujen siipien suhina ja sirityksiä. Päivä paistoi lämpöisesti, sen paisteessa loisti kirkkaana maa ja taivas.
Nyt tuntui Vimparistakin talvi mieluiselle. Tuntui puhtaalle ja raikkaalle ja niinkuin jotakin uutta olisi tulossa. Oli kuin uusi elämä olisi alkanut.