»Niinpä niin, vaan tuleehan sitä ihmisen itsensäkin koettaa», arveli vaimo. »Eikähän tuo ota, jos ei annakaan, jos koettaa hieroa. Kun minä siitä uskon apua olevan ja niin mielelläni tahtoisin puolestani jotenkin palkita hyvyyttänne, niin antakaa minun ne tehdä.»
Sen enempää kyselemättä meni hän Nikkilän luo ja alkoi toimensa tuumien:
»Näin vain nyhjyttelen, ja jos siitä apua alkaa utautua, niin joka päivä sitä teen hyvästä sydämestäni ja jos niin tahdotte niin saunan hyyryksi.»
Ja näinä päivinä oli Nikkilä päässyt huoneeseen vähin liikkumaan ja istuinpaikkaansa muuttelemaan.
Olihan tuo elämälle kepeämpi, vaan ei mielen iloksi. Sillä mitä siitä oli hyötyä. Hän ei pystynyt työhön kuitenkaan. Söi vain ja kulutti, kulutti enemmän nyt kuin sairaampana, jolloin ei haluttanut niin ruokaa kuin nyt. Hän oli ulompana nyt kuolemasta, jonka hän oli sängyssä maatessaan toivonut viimeinkin nitistävän hänet, odottanut sitä joka päivä.
Somaa sekin oli, kun se usein terveitä, vankkoja ihmisiä rutasee hengiltä yhdellä kouran puristuksella, istualleen, seisaalleen, syödessä, juodessa tai muussa toimessa, kun eivät odota, eivät mitään aavistakaan ja pinnistäisivät kynsin hampain, jos voisivat, antaisivatpa tavaransakin saadakseen elää. Niinkuin Bomin komesrootikin lupasi juuri kuolinhetkellään monta tuhatta markkaa tohtorille, jos tämä voisi pelastaa hänet, ja Jumalalle lupasi, että hän jakaa tavaransa köyhille ja kirkolle. Ei auttanut, kuolema tuli ja nipisti miehen. Mutta eipäs tule toisille, jotka odottavat sitä kuin pelastustaan. Seisoksii vuoteen ääressä, vaan ei ota. Näyttää leikkivän kuin kissa hiirellä: tapan … en tapa … tapan … en vainkaan tapa … tapan vainkin … no en sentään … mene, saat mennä … eläpä menekään. Sitä ilvettä oli pitänyt hänenkin kansaan, siitä saakka kuin hän sieltä laivatelineiltä putosi. Kiristi ensin hengen rajoille, vaan hellitti sitten ja on kiristellyt, kiristellyt ja antanut löysiä ja taas tiukentanut. Nyt se oli taas päästänyt hänet sängystä tähän tuolille…
Sekin oli kun ei pitänyt pudotessa sattua kiveen, vaan kiven viereen…
Työnnälti mieleen vaimon sanat, joka viime aikoina oli myötään puhunut Jumalan varjeluksesta ja auttavaisuudesta, että Jumalan varjeleva käsi oli siinäkin väliin tullut. Niin niin, vaan Nikkilästä tuntui, että se paraiten olisi niin ollut, jos hän olisi päässyt joko ihka terveenä siitä tai kerrassaan kuollut. Jos olisi kuollut, niin ei olisi tarvinnut näin kitua ja kiduttaa toista. Vaimonsa kyllä olisi hyvin toimeen tullut, kun ei olisi tarvinnut elättää kuin itsensä. Työllään alussa elellyt ja loppuikänsä tällä talon hinnalla. Nyt on ollut toisen terveys hoidettavana henki elätettävänä ihan turhanpäiten. Hän on saanut riehkasta ja kiusata itseään. Hänen voimansa alkavatkin sammua: ei kuule tarkasti, näkö, joka alkuaankin on ollut heikko, näkyy huonontuvan huononemistaan, ja tuntuu että hän välisti puhelee hyvin lapsellisesti…
Siinä tuli juuri Nikkilän emäntä kadunpuoleisen ikkunan ohitse. Lumessa yltäpäältä, etupuolelta varsinkin. Kahlata taaposti syvässä lumessa ja vetää kinnasi jäljessään kelkkaa, jossa oli heinätukko sidottu keulalle, halkoja kantamus keskellä ja kimppu reikäleipiä heinäin suojassa.
Nikkilän suu vetäytyi omituiseen hymyyn ja pulpahti hykähdys, jota seurasi hetken perästä syvä huokaus ja silmiin norahti vedet.