Pormestarinna istui kaiken aikaa vapisten eikä saanut sanaa suustaan. Vasta kun kuuli toisten kirkuvan, niin silloin hänkin päästi kimakan huudon ja syöksyi juoksuun muitten mukaan.
Vaan Latun Liisa kävi kohti poikalaumaa, pystönä kuin ruhtinatar. Muut pojista jouduttausivat pakoon, ainoastaan Heikki ja Mikko jäivät paikoilleen vielä kädet nyrkissä uhkasivat:
»Tuleppa tänne, Litulatu!»
Tyvenesti astui Liisa suru huoneeseen ja katseli mitä jälkeä siellä oli tullut sekä pistäytyi katsomassa Tyyraakin. Mutta nähtyään hävityksen kauhistuksen syöksyi hän kuin raivostunut kohti Mikkoa ja Heikkiä, jotka löysivät jalat alleen. Mikon, joka vähän jälkeen jäi Heikistä, tapasi Liisa ensi askeleilla, tuuppasi siimalleen hiedikkoon ja leipoi siinä hyvän aikaa miestä, joka rääkkyi kuin syötävä.
»Teetkö vasta ilkeyttä?» kysyi Liisa, kun oli tarpeeksi kurittanut entisestä.
»Teetkö vasta?»
»En.»
»Sano vielä toinen kerta!»
»En.»
»Mitä et?»