»Kylläpä on, kylläpä on», kummaili Lapin emäntä.
»Semmoinen se on», sanoi Latun emäntä masennuksissaan ja sitten Liisalle komentavasti: »Pyydä nyt anteeksi!»
Silmiään räpäyttämättä seisoi Liisa, ei hievahtanutkaan. Uudet piiskat saatuaan, jotka vastustamatta otti, ja pystyyn päästyään paneutui samaan asemaan ja oli kuin kivettynyt.
»Etkö pyydä vieläkään anteeksi?» kysyi äiti piiskoja huiskuttaen.
»En!» tikasi Liisa jalkaa polkien ja uhaten katsoi vierasta.
»Minua oikein pelottaa sen katse. Kyllä on jo paatunut sydän. Ei tuosta oikia kapine tule», sanoi vieras.
»Ei siitä ihmistä tule, minä olen sen jo monta kertaa itsekin sanonut», lausui Latun emäntä ja rupesi itkemään. »Sitä ei jaksa kurittaakaan niin paljon, että se pehmiäisi. On aivan kuin pahahenki olisi saanut siinä jo niin suuren vallan».
»Kyllä se niin on, ei se muuta ole, ei se ole enää oikia laita, kun sen suustakin puhkeilee julmia kiroussanoja», alkoi selittää Lapin emäntä uskoen, että pahahenki todellakin oli asettunut Liisan sisälle, ja ajatteli, että kastevesi ei varmaankaan ole ollut puhdasta, tai joku muu vajavaisuus ollut kasteessa, tai että kun jostakin pahahenki on manattu ulos, on se pujahtanut lapseen silloin, kun se ei ole vielä ollut kastettu. Ja hän alkoi jo kertoa Latun emännälle jostakin lapsesta, jossa oli pahahenki saanut sijansa. Mutta Latun emäntä kerkesi ruveta puhelemaan Liisalle:
»Sinun ilkeyksistäsi saa myötäänsä kuulla ja saa nähdäkin ja hävetä ihmisten edessä silmänsä täyteen. Muretta saa sinusta kantaa. Ei sinusta hyvää ihmistä tule, sitä ei tarvitse toivoakaan. Muilla on siivot lapset, vaan minulla tuommoinen! Mitä luulet isänkin taas sanovan, kun hän illalla työstä ja kuulee millainen olet ollut?»
Liisa seisoi asemillaan, vaan päänsä oli vaipunut alas ja silmänsä luonut lattiaan. Huulet oli yhteen nipistettyinä.