»Jo apposten aikoja, vaan minä kävin Vimparin Aappoa käskemässä, ja se oli kerennyt mennä kerjuulle, niin piti lähteä sitä hakea humppasemaan. Sain käydä varmaankin kymmenessä kartanossa vahtailemassa. Lindholmin luona tapasin—tiedätkös sinä missä Lindholmi on? Se on siellä hiidessä, toisessa päässä kaupunkia. Siellä tapasin, ja lupasi Aappo tulevansa, kun vielä vähän saa paloja lisää, jo sillä olikin vasu puolillaan.— Sitten kun minä lähdin karistamaan, niin voi sun turkanen, kun minä tulin, häntä torvella vilistin.—Jeesus kun on kuuma. Koetteleppas minun poskiani … ja kaulaa … ja katso eikö ole selästä leninki märkänä.»
»Ja varpaastasi veri tulee!»
»Kiveen löin, vaan ei se tapa.—Katsohan, minulla on kaksi näin suurta palasta nisuleipää, sain kun vein Viitasen hevosen laitumelle aamulla. Minä vein sen sinne Rommakon rannalle. Kuivalan Janne vei samalla kertaa Heikkilän hevosta. Me kun laukotimme Nuottaniemellä, niin ei kestänyt Heikkilän tamma Viitasen mustalle, ei yrittääkään. Seekatti kun se meni vihaisesti, vedet silmiin tuli minulta, vaan minä rapsin vain suitsiperillä kahta puolta. Vaan vielä parempi menijä oli Ketolan viimevuotinen ruuna, jonka Ketola möi joulumarkkinoilla torniolaisille.—Kuule, onko sinulla sokeria?»
»Ei minulla ole.»
»Seekatti! Miks'et ottanut? Muilla tytöillä on.»
»En minä tiennyt…»
»Tiesithän sinä, kun eilen illalla sanottiin, että lähdetään Karjansillan taakse hiekkatöyräälle hautajaisille ja jokaisen pitää ottaa sokeria.»
»Ei sitä olisi tainnut äidillä ollakaan.»
»No, se on eri asia. Saat minulta, pannaan tämä kahtia», ja Liisa puraisi sokerihitusesta puolet Elsalle.
Elsa otti vastenmielisesti tarjotun annin. Hän pelkäsi taas kovasti Liisaa, kun he olivat kahden. Se oli niin suuri ja voimakkaan näköinen siinä hänen rinnallaa.