»Minäpä rukoilen aina. Ja minä tykkään sinusta.»
»Liisa ja Elsa», huudettiin tyttöjoukosta.
Semmoinen ilon puuska tapasi molemmat, niin Elsan kuin Liisankin, että kohoksi maasta kiskasi. Liisa sieppasi Elsaa kädestä ja molemmat lähtivät kuin tuulispää olisi heidät temmannut. Hyppyä juoksivat ja Liisa tahdiksi lauloi:
Rim min nällä reen evers perran pee litvik likka vee litvik likka vee vuotok rassassee unter riivantee.
Ja riemulla ottivat heitä toiset vastaan, varsinkin Elsaa hyväiltiin, sillä Elsalla oli aina uusia ja hupaisia leikkejä.
Elsa esittelikin heti uutta leikkiä: enkelisille. Kukaan ei tiennyt vielä miten sitä ollaan, vaan halukas oli jokainen.
»Me olisimme muka enkeleitä ja lentäisimme alas maahan», selitti hän ja näytti miten piti hypätä. Kädet piti olla levällään ja toinen jalka vähän koukussa taakse.
Sievältä se näytti toisistakin ja leikki alkoi. Niin että pian oli suuri parvi enkeleitä lentämässä töyrään äyräältä alas maahan, josta kiipesivät äyräälle ja taas enkeleinä alas.
»Katsokaa minua!» huusi jokainen lähtiessään lentämään ja koetti olla miten paraiten enkelin näköinen.
Elsa hajotti palmikkonsa, levitti hiukset hartioille ja sitä noudattivat heti kaikki. Vaan Elsa huomasi taas uutta siihen.