»Kyllä minä tässä suoriudun hiljalleen ja kykenen lähtemään», puhui äiti rykäysten seasta ja paineli sydänalaansa.
Vasta kun äiti oli mennyt purkautui Elsan itku, puhkesi yhtäkkiä ja ryntäsi kuin sulkunsa särkenyt tulva. Hän ei olisi voinut sitä pidättää, vaan ei halunnutkaan. Heittäytyi vuoteelle, painoi kasvonsa pään alustaan ja antoi itkulle täyden vallan. Hän ei voinut mitään ajatella, ajatukset ikäänkuin juoksivat vetenä. Hetken perästä tuli mieleen kuvia, jotka vaihtuivat nopeaan, ja hän näki ne aivan kuin silmissään: äiti käämiä tekemässä … äiti istui tuolilla ja ryki henkimenneisiin … äiti kuoli…
Kuolleen äidin kuva pysähtyi mieleen hetkiseksi. Ja ahdistava tunne täytti Elsan sydänalan aivan kuin olisi tahtonut pakahuttaa, ettei henkikään päässyt kulkemaan, kurkkuun salpautui. Mutta kun viimein pääsi tulemaan, niin laukesi kovaan parahdukseen.
»Ei ole kuollut!» huudahti Elsa tuskan äänellä, vaan vihaisestikin, ikäänkuin sille kuvalle sanoen: sinä valehtelet. Vaan se kuva pysyi yhä mielessä, ja kun siirtyi hiljalleen pois, niin tuli sijaan köyhäinhuutokauppa. Siinä muodossa se tuli kuin Elsa oli kerran nähnyt. Mutta itse seisoi hän nyt korkealla tuolilla ja myötiin,—ruma akka ojensi käsiään ottaakseen häntä.
Tuntui kuin se akka olisi seisonut ihan hänen vieressään. Ruumista karsi. Ei olisi uskaltanut katsoa huoneelle, vaikka mikä olisi ollut! Kääri vain kätensä päänalustan ympäri ja painoi päänsä sitä vasten. Koetti puristaa silmänsä umpeen lujasti, että se kuva poistuisi mielestä, vaan ei ollut apua. Pelotti kauheasti ja kylmä karsi ruumista. Vasta kun pisti päänsä päänalustan alle, niin oli parempi olla, vaikka muu ruumis kaulaa myöten tuntuikin turvattomalta. Mutta sieltä päänalustan alta uskalsi kuitenkin kurkistaa huoneelle, ja kun näki, ettei ollutkaan sitä akkaa, niin hävisi pelko. Vierestä tuolilta sai äidin saalin ja sen levitti peitoksi, ja huppukorviin kun paneusi, niin oli kuin turvan takana, jottei pelottanut ollenkaan.
Kuohuva mieli asettui ja sen mukaan itkukin laimentui ja alkoi saattaa ajatuksiaankin asetella. Vaikka tahtoivathan ne äskeiset kuvat vielä mieleen pyrkiä, vaan kun tulivat, niin kurkisti saalin liepeen alta huoneelle ja silloin näki, ettei siellä ollut mitään, ei äitiä kuolleena eikä sitä rumaa akkaa vuoteen vieressä. Sillä tavoin niitten kuvien täytyi aina poistua, ja harvemmin ne enää pakkausivatkaan.
Mutta siellä saalin alla tuli ikävä äitiä ja rupesi ajatteluttamaan, että jos äiti ei ole jaksanut Montinille saakka sen kankaansa kanssa, vaan on kadulle lyykistynyt. Ja sitä enemmän rupesi vaivaamaan, kuta enemmän ajatteli ja koetti vakuutella, että on se jaksanut. Lopulla pani se niin levottomaksi, että piti lähteä katsomaan.
Juoksujalassa kulki hän katuja, ei joutanut arvelemaan, että mitä ihmiset ajattelevat, ei tullut edes mieleenkään. Huolena oli vain äiti.
Sitä menoaan tuli hän Montinin portille ja oli levollisempi, kun äitiä ei ollut kadulla näkynyt, että tottakai se sitten on jaksanut. Vaan varmuudeksi halutti nähdä. Sisään ei kuitenkaan viitsinyt mennä eikä kartanollekaan oikein, että jos huomaavat tai jos sattuisi Montinin Jori ja tytöt tulemaan. Hiljalleen vetäytyi seinänviertä ja pidätteli nyyhkytystä, joka aika ajoin vielä pulpahti kuin pore vedenpintaan. Nurkan takaa sitten kurkisti. Kyökin ikkuna sopikin näkymään verannan kulman takaa, kun pitkäksi kaulansa kurkotti. Tikapuut olivat pahasti edessä, vaan kun laskeutui kumarruksiin, niin puolapuitten välistä näki alaruudut. Ja sieltäpä nyt näkyi vähän äidin päätä, toinen puoli takaraivoa ja vähän olkapäätäkin. Äiti se oli. Tuntui äkkiä hyvälle, posket karahtivat kuumiksi ja suukin hymyyn vetäytyi. Kerran näkyi akkunasta toista kättä, huivin kun kaulalta nosti päälaelle. Ja nyt oli ihan varma tosi, että se oli äiti. Ja semmoinen mielihyvä syntyi, että naurun hykähdys tuli ääneen. Ja helpolla mielellä saattoi palata takaisin.
Kaikki pelko oli poissa, mieli iloinen ja nöyrä. Hän päätti, ettei hän enää mene leikkimään kauas, vaan on kotona ja tekee äidille käämejä, niin ettei äidiltä koskaan lopu. Ja hän rupeaa kutomaan tiuhtanauhaa jota myy ja saa rahaa, että elävät äidin kanssa oikein hyvin. Jumalalta rukoilee, että metsästä löytäisi aarteen, josta aina käy rahaa hakemassa, kun tarvitsevat, ja antaa Nikkilän emännällekin. Ja on niin lysti olla, että vaikka tulisi keisari tahtomaan ottotytökseen, niin ei lähtisi. Sittenkin kun hän suureksi tulee, on hän äidin tykönä.