»Eikö se ole kumma, jos tuommoisella kasvatuksella tuleekin lapsista pahantekijöitä», sanoi rouva.
»Tulevan näkyy semmoisistakin, joilla on aapiset hyvät ja kirjoja kainalot täynnä», puolusteli vaimo. »Se on Herran kädessä, eikä ihmisen vallassa.»
»Jaa, jaa, vaan lapset ovat Herran lahjat ja vanhemmat ovat edesvastauksessa niitten elämästä. Lapsi tulee ahkerasti Jumalan sanalla neuvoa ja siihen totuttaa jo pienestä, rakkaudella kohdella, rakkaudella rangaistakin; vaan oletteko niin tehnyt, sitä minä en luule, sillä se ei siltä näytä», puhui rouva jo vähän nyreyksissään vaimon vastauksista.
Ei yhtään päivää kulunut, ettei vaimo olisi ajatellut lapsiaan. Iltasella kun ne toinen toisensa perästä vetäytyivät vuoteelle ja pujottautuivat ryysypeitteen alle ja siinä vielä sipattelivat kierähteli äidin hiljainen siunaus heitä ja kohosi Jumalan luo rukous heidän puolestaan. Ja aamusella kun he nukkuivat, kyhjöttivät paljaina peitteet pois potkittuaan, niin äiti peitellen raukkojaan kuvaili heille kullekin hyvää osaa tässä elämässä. Ja usein päivälläkin, kun he telmivät ja mellastivat, niin äidin ajatuksen kulkivat heidän elämänsä polkua. Hän kuvaili heille mitä parasta osasi. Pojistaan näki minkä käsityöläisenä, minkä reippaana, uljaana merimiehenä tai muuna kunnon ihmisenä, tyttärensä hyvinä palvelijoina. Hän ei tullut koskaan ajatelleeksikaan, että niistä tulisi pahantekijöitä ja huonoja ihmisiä yhdestäkään. Vaan nyt heräsi hän kuin unesta.
»Eihän tuota tiedä, mitä niistä voi tulla. Pahuuteen en ole heitä neuvonut koskaan ja koettanut olen, minkä vain olen voinut ja ymmärtänyt, hyvään ohjailla. Vajavaista se on kyllä ollut ja puutteellista. Eikä ole aina tullut niin tehdyksi kuin olisi pitänyt, vaan on usein päässyt paha sisu ja turmeltunut luonto näkymään ja vaikuttamaan», selitti hän itkien.
Lapset alkoivat keräytyä äitinsä ympärille ja vieraita karsaasti katsella.
Vaan Karénin rouva oli tyytyväisen näköinen, kun oli saanut sanansa vaimoon vaikuttamaan. Säälitellen puhui hän toverilleen lapsista, joitten täytyi kasvaa kuin luontokappaleet tallissa. Vanhemmat jos olisivatkin, niin se ei niin tuntuisi, sillä se on heidän oma syynsä, vaan kun viattomain lasten täytyy kärsiä vanhempain kelvottomuuden tähden.
Hän vahvistui nyt päätöksessään ottaa Aappo kasvatikseen. Omin silmin oli nähnyt, mistä kurjuudesta pelastaa tämän pojan ottaessaan sen. Olihan siitä huojennusta vanhemmillekin jo täällä ajassakin.
»Kyllä se olisi Jumalalle otollinen työ», vakuutteli toinen rouvasihminen huokaavalla äänellä, joka ilmoitti, että hänkin tekisi samanlaisen Jumalalle otollisen työn, jos voisi.
»Ei suinkaan vanhemmilla ole mitään sitä vastaan, että minä otan Aapon kasvatikseni», sanoi rouva vaimolle aavistaen jotakin ilon remausta ja kiitossanojen tulvaa, johon valmisteli mielessään vastaukseksi: kiittäkäät taivaallista isää.